Suomenajokoira on maailman paras ajuri
Suomenajokoira on käytännössä koko sotien jälkeisen ajan ollut yksi Suomen suosituimmista koiraroduista ja yleisin metsästyskoira. (Kuva: Tapio Eerola)
Julkaistu Koiramme-lehdessä heinäkuussa 2014:
Suomenajokoira on täällä kotimaassaan yleinen rotu, joka on vuosikymmenien ajan ollut rekisteröintitilastojen kärjessä. Suomenajokoiraa pitävät monet muutkin kuin suomalaiset jopa maailman parhaana riistaa haukkuen ajavana koirana. Se soveltuu luonteeltaan ja rakenteeltaan erinomaisesti vaativiin pitkäkestoisiinkin suorituksiin ja pitkäjalkaisena juuri meidän maasto-oloihimme.
Suomenajokoirista valtaosa on metsästyskäytössä. Suomenajokoiran perusrakenne onkin metsästyskoiraksi varsin luonnonmukainen, mitään rakenteellisista erikoisuuksista johtuvia ongelmia ei rodussa esiinny. Suomenajokoira on varsin monipuolinen rotu, josta on metsästyksen lisäksi kokeisiin ja näyttelyihin, siis ympärivuotiseen harrastamiseen. Suomenajokoira on myös ystävällisen ja miellyttävän luonteensa puolesta seuranpitoonkin soveltuva ja oikein tapakasvatettuna rauhallinen ja tottelevainen. Toimintaa se kuitenkin kaipaa päivittäin.
Suomenajokoira on vuosia johtanut Suomen rekisteröintitilastoja. Parhaimmillaan pentuja syntyi vuodessa jopa 5000 ja vielä vuosituhannen vaihteessa rekisteröintejä oli yli 3000 vuosittain. Sen jälkeen luvut ovat laskeneet alle 2000:n ja vuonna 2010 labradorinnoutaja ja saksanpaimenkoira ohittivat suosiossa suomenajokoiran. Pohjakosketus alle 1500 pennulla oli vuonna 2012, viime vuonna rekisteröitiin sentään taas 1600 pentua ja rotu palasi kakkostilalle rekisteritilastoissa.
Rotumääritelmän mukaan suomenajokoira on kolmivärinen, keskikokoinen ja tasakorkea, korkeuttaan selvästi pitempi ja voimakas, muttei raskasrakenteinen. Rodun sukupuolileiman tulee olla selvä. Koiralla on musta mantteli, lämpimän punaisenruskeaa väriä päässä, rungon alaosassa, lavoissa, reisissä ja muuallakin raajoissa. Valkoista väriä on tavallisesti kaulassa, rinnassa, raajojen alaosassa ja hännän päässä. Urokset ovat kooltaan 55–61 senttimetriä, nartut 57–59 cm.
Suomenajokoiran vahva ja pysyvä suosio ei olisi mahdollinen ilman koko rodussa laajalti ja vakiintuneena esiintyvää ominaisuutta, että se ajaa halukkaasti ja peräänantamattomasti niin jänistä kuin kettuakin. Suomenajokoira on säilyttänyt vuosikymmenten saatossa hyvin erinomaisen ajotaitonsa ja metsästysintonsa. Suomen jänis- ja kettukannat ovat ja ovat vuosikymmeniä olleet melko runsaat ja siten suosivat ajokoiran avulla metsästämistä. Rodun suosiota lisää myös se, että esimerkiksi ketunmetsästys on usein seuruemetsästystä ja siksi hyvin suosittua myös sosiaalisena tapahtumana.
Suomenajokoiran suosiota ylläpitävät myös jäniksen ja ketun pitkät metsästysajat. Nykyisten säännösten mukaan jänistä saa metsästää puoli vuotta, syyskuun alusta helmikuun loppuun, kettua puolestaan elokuun 20. päivästä helmikuun loppuun.
Rodussa ei ole linjajakoa
– Suomenajokoira on edelleen pääasiassa metsästykseen käytettävä koira, eikä se ole jakautunut erikseen käyttö- ja näyttelylinjoihin, selvittää Ajokoiranjärjestön puheenjohtajuudesta talvella luopunut pitkäaikainen rodun kasvattaja ja ulkomuototuomari Jari Fors.
– Itse olen saanut koirageenit isäni perintönä, kertoo Fors (kennel Alapörkän). – Meillä kotona oli aina suomenpystykorva, sillä isäni Matti Fors oli vannoutunut pystykorvamies. Olin 14-vuotias kun haimme kotiini ensimmäisen suomenajokoiran ja meistä tuli heti tämän Jallu-nimisen uroksen kanssa elinikäiset kaverit. Olin juuri siinä iässä, että saalis oli tärkeintä ja Jallu oli loistava metsästyskoira. Jallulle ammuttiin sen elinaikana yli 600 jänistä. Jallu menestyi myös koepuolella tullen käyttövalioksi ja pääsi kerran arvostetun SM-kilpailun, Kilpa-ottelun varakoiraksi.
– Juuri Jallu sai tulevalta pystykorvamiehen alulta korvat lopsahtamaan lopalleen ja valitsemaan koirakseen suomenajokoiran, ja siinä rodussa olen pysynyt, jatkaa Fors, joka on kasvattanut suomenajokoiria vuodesta 1986. Hänen kennelinsä sai rotujärjestön Mestarikasvattaja-arvon ja Kennelliiton Vuolasvirta-palkinnon vuonna 2012. Alapörkän kennel on voittanut Ajokoirajärjestön kasvattajakilpailun kahdeksan kertaa.
Ympärivuotinen harrastuskaveri
– Suomenajokoira on selkeäajoinen ja hyvähaukkuinen, sanoo Veli Viitikko (Vitikon kennel). – Se lähtee omatoimisesti hakemaan riistan jälkeä, omistajan ei tarvitse sateisessa metsässä kävellä hakemassa koiran kanssa. Suomessa on paksulumisia talvia, tämän vuoksi pitkäjalkainen ajokoira on hyvä valinta, jatkaa Viitikko.
– Suosittelisin ajokoiraa kaikille, jotka harrastavat Suomen luonnossa liikkumista ja metsästystä. Ihmisille joilla on mahdollisuus antaa koiran toteuttaa rodunomaista metsästysviettiään. Suomenajokoiralle tärkeintä on itse hakeminen ja ajo, ei niinkään saaliin saaminen. Metsästyksestä on nykyään tullut harrastus, jossa riistan saaminen ei ole ihmisellekään tärkeintä, vaan koiran kanssa yhdessä metsässä olo ja luonnosta nauttiminen.
– Aktiiviselle harrastajalle suomenajokoira antaa mahdollisuuden kilpailla ajokokeissa, ja omistaja voi myös kierrellä kilpailemassa koiranäyttelyissä. Suomenajokoirasta on tullut ympärivuotinen harrastusväline. Nykyisin myös nuoret ja naiset ovat yleistyneet tämän hyvän harrastajajoukossa. Suomenajokoira on myös seurakoirana miellyttäväluonteinen, oikein koulutettuna rauhallinen ja tottelevainen, kehuu 80-luvun puolivälistä asti rotua kasvattanut Viitikko.
Maailman kaunein suomalainen
– Suomenajokoira on ulkomuodoltaan yksi maailman kauneimmista koiraroduista, hehkuttaa Leni Finne, kaikkien rotujen ulkomuototuomari joka on Ajokoirajärjestön rakenne- ja ulkomuotojaoksen jäsen. Hänellä on aina ollut suomenajokoira.
– Suomenajokoira on mielestäni myös maailman väärinymmärretyin koirarotu. En missään nimessä kannata sen pitämistä seurakoirana, mutta se ei tarkoita etteikö koiran kanssa voisi seurustella. Puolet vuodesta on ajokoiralle luppoaikaa ja silloin voi tehdä paljon, paljon muuta. Suomenajokoira on erittäin oppivainen ja miellyttämishaluinen, sanoo Finne.
– Rodun valinta on alkanut jo silloin kun olen nähnyt suomenajokoiran ensi kerran ollessani noin neljäntoista ikäinen, sanoo Juhani Lappi (kennel Kempin). – Ihastuin sen ulkonäköön ja ennen kaikkea väritykseen. Sen jälkeen olen ollut täysin myyty suomenajokoiralle. Rodun kasvatustyö on pitkäjänteistä ja mielenkiintoista. Koska se on käyttökoira, jalostuksen tulos nähdään vasta parin kolmen vuoden kuluttua, kertoo Lappi, joka on myös koe- ja ulkomuototuomari. Lappi arvostelee elokuussa Maailmannäyttelyssämme suomenajokoiraurokset ja valitsee rodun kauneimman koiran.
Isältä tyttärelle ja tyttärenpojalle
– Olen syntynyt perheeseen jossa on aina ollut metsästyskoiria, suomenpystykorva, suomenajokoira ja karhukoira, kertoo Marja Kuivas (Kahvanahon kennel). – Isäni Maurin (toinen kennelin omistajista) lapsuudenkodissa oli aina ollut metsästyskoiria. Naapurissa oli suomenajokoira. Isä pääsi heidän mukanaan tutustumaan metsästykseen suomenajokoiralla. Niillä reissuilla hänelle heräsi ajatus, että jonain päivänä hänkin hankkii sen suomalaisen. Isäni ensimmäinen täysin oma ajokoira oli Taru vuonna 1978, se hankittiin paikallisten ajokoiramiesten opastuksella, kertoo Marja Kuivas.
– Ensimmäinen pentue meille syntyi 1992. Ensimmäinen oma ajokoirani oli Kahvanahon Pimu-Ajo, syntynyt 1994. Isäni oli luvannut pennun jo ennen luovutusikää Etelä-Suomeen. Kun luovutusikä läheni, sanoin isälle, että jos myyt minun pentuni, pakkaan matkalaukun ja muutan täältä pois. Onneksi ei tarvinnut pakata laukkua. Tästä koirasta polveutuvat nykyiset ajokoiramme, kertoo Marja Kuivas.
– Viime kaudella olin metsässä viidestä seitsemään päivään viikossa pienen poikani kanssa, poika vaan kärryihin tai rinkkaan ja päivät kuluivat leppoisasti. Tulevalla ajokoiramiehellä ikää oli tuolloin viime elokuussa vasta 2,5 kuukautta. Nyt olen valinnut hänelle viimeisimmästä pentueestamme oman pennun.
Suomalaisiin olosuhteisiin sopiva
– Suomenajokoira on suomalaisten omiin olosuhteisiinsa kehittämä korkean tason loistava, terve rotu, jonka hyväksi kannattaa työtä tehdä, sanoo rotujärjestön puheenjohtaja Sakari Poti. – Parhaiten ovat menestyneet ne, jotka ovat lukeneet vähiten kirjallisuutta ja joilla on ollut näppituntumaa ja vainua rodun eteenpäin viemiseen. He ovat vuosia tehneet omaa tutkimustyötään maastossa, sanoo Poti, jonka ensimmäinen kosketus rotuun oli 1970-luvulla.
Tällä hetkellä Potilla on kotona Laihialla kolme urosta, joista Hypnos Atte on kansainvälinen valio ja käyttö- sekä muotovalio ja Maailmanvoittaja 2010 ja 2012. Astutuspentuina kotona ovat Aten jälkeläiset Länsi Lokan Jytky ja Seikkapuun Api. Metsästys on Potille mieluinen harrastus ja hän painottaakin nuotiolla istumisen ja metsässä liikkumisen merkitystä myös mielenterveydelle. Poti on itsekin innokas näyttelyissä kävijä ja on ulkomuototuomarina saanut kunnian arvostella Maailmannäyttelyssä suomenajokoiranartut.
– Suomenajokoiran on aika karistaa harteiltaan navetan takusen häkkikoiran viitta, sanoo Erja Pekkala. – Rotu on nykyään sopeutunut mainiosti kaupunkeihin, lähiöihin ja sisäkoiraksi. Vastoin julkisuudessakin näkyneitä kommentteja, ajokoira ei vaadi maita ja mantuja tai maalaismiljöötä, vaan sen voi aivan hyvin ottaa tavalliseen kotiin, olipa se koti missä tahansa. Aktiivisena koirana se toki tarvitsee liikuntaa ja metsästyskautena rakastaa sille tarkoitettua työskentelyä metsässä. Se on koko perheen koira: isännän metsästyskaveri, emännän lenkkikaveri, jälkipolven kaveri vaikkapa kokeisiin, agilityyn tai junior handleriin, vakuuttaa Pekkala.
Jo muinaiset egyptiläiset
Ensimmäiset tiedot ja kuvaukset ajokoirista on löydetty noin vuodelta 4000 eKr. Niillä oli riippuvat korvat, ja ne ajoivat riistaa haukkuen.
Ajokoirien suuri ryhmä jaotellaan muun muassa seuraavasti: Itäiseen ryhmään kuuluvat kiinanajokoira, tataarinajokoira, josta polveutuvat venäjänajokoira (ns. kostromalainen ajokoira) ja smoolanninajokoira sekä harlekiiniajokoira, josta polveutuu norjalainen dunkerinajokoira. Itäisen ryhmän yhteisenä piirteenä pidetään erittäin tiheää haukkua.
Eteläisen ryhmän rodut ovat kotoisin Etelä-Euroopasta ja Pohjois-Afrikasta. Ryhmä on hyvin yhtenäinen, ja sen yksilöt vaikuttavat vinttikoiramaisilta; muinaisegyptiläiset ajokoirat, kreikkalaiset spartaanit ja kydonit, italialaiset ajokoirat ja etelävenäläinen taurianajokoira.
Läntisen ryhmän rodut ovat kotoisin Ranskasta, Englannista ja Sveitsistä; foxhound, harrier, beagle, basset ja muut ranskalaiset rodut, sekä sveitsiläiset rodut. Tunnusomaista tämän ryhmän roduille ovat olleet pitkät, alas sijoittuneet, usein laskostuneet korvat.
Pohjoisen ryhmän rotuja ovat muun muassa saksalaiset, puolalaiset ja baltialaiset, suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset ajokoirat. Tämän ryhmän rodut ovat sekoittuneet jo kauan sitten läntisen ryhmän rotuihin, ranskalaisiin, englantilaisiin ja sveitsiläisiin.
Sotilaiden mukana Suomeen
Ruotsissa on harjoitettu ajokoirametsästystä ainakin jo 1500-luvun alkupuolelta lähtien. Matti Envall arvioi kirjassaan Suomenajokoira ja ajokoirametsästys (Ajokoirajärjestön 100-vuotisjuhlakirja vuodelta 2005), että ensimmäiset ajokoirat olisivat tulleet Suomeen juuri Ruotsista, Suomihan kuului silloin Ruotsin valtakuntaan.
– Luulisi Kustaa Vaasan Suomessa asuneiden poikien metsästelleen ajokoirilla täällä, kuten heidän isänsä teki Ruotsissa ja luulisi ajokoirametsästyksen levinneen silloin Suomenkin ruhtinaiden ja aateliston keskuuteen, kirjoittaa Envall.
Envall viittaa myös arveluihin, että 30-vuotisesta sodasta 1600-luvulla palanneet upseerit toivat mukanaan ajokoiria Saksasta, samoin kuin myöhempinä vuosisatoina sotajoukoissa palvelleet toivat ajokoiria Keski-Euroopasta ja Venäjältä. Envall kertoo kirjassaan myös saaneensa tietoa 1700-luvulla syntyneen Ruotsin kuninkaan yliadjutantin, majuri Carl Henrik Klickin kaivanneen valmiiksi koulutetun ajokoiraparin lähettämistä hänelle Suomesta Venäjälle. Hän oli joutunut Anjalan Liiton miehenä lähtemään Venäjälle maanpakoon. Envallin mukaan Klickin esittämä pyyntö todistaa, että Suomessa jo silloin oli jonkinlainen ajokoirakanta, etenkin koska Klick tahtoi koppelia (koppelissa oli yleensä uros ja narttu yhdessä).
Käyttöominaisuudet tärkeitä
Ensimmäiset kirjalliset tiedot vanhoista ajokoiristamme mainitaan Piikkiön pitäjässä eläneen ja toistasataa ajokoiraa kasvattaneen Johan Jacob Maxmontanin vuonna 1850 ilmestyneessä kirjassa. Tuonaikaisesta ajokoirajalostuksesta ei tiedetä muuta kuin että päämääränä oli käyttöpuolen vaaliminen. Koiria käytettiin metsästykseen ja hyvin ajavia narttuja astutettiin tunnetusti hyvillä käyttöuroksilla.
Suomessa ei kehitetty rotua ulkomuodoltaan ensin valmiiksi kuten muun muassa Ruotsissa, vaan korostettiin käyttöominaisuuksia ja omia kokemuksia metsällä. Matti Envall sanoo, että tässä on yksi syy suomenajokoiran paremmuuteen moniin muihin ajokoirarotuihin verrattuna. – Ei tämä professoreilta onnistuisikaan, nauraa Envall. Envallin mukaan suomenajokoiran paremmuudesta todistaa sekin, että norjalaiset ovat parantaneet omia ajokoiriaan risteyttämällä niitä suomalaisen kanssa.
Suomenajokoiran merkittävimpään kanta-ainekseen vaikutti erityisesti porilainen kultaseppä E.V. Tammelin 1870-luvun alusta lähtien. Linjan tärkein koira oli Tammelinin vuonna 1873 Kokemäeltä löytämä harlekiinivärinen kulkukoirauros, joka sai nimekseen Hurtig. Matti Envall kertoo kirjassaan Hurtigin salaperäisestä alkuperästä. Uros oli kookas, 69 cm korkea, lyhytkarvainen ja väriltään hopeanharmaa mustin pilvimäisin läikin. Se erottui ulkomuodoltaan muista maamme tuonaikaisista maatiaistyyppisistä ajokoirista. Siitä näki Envallin kertoman mukaan selvästi, että se oli muualta kotoisin ja pitkäaikaisen, onnistuneen jalostustyön tulos.
Hurtigilla oli palava metsästysinto, hyvä vainu ja erinomainen haku. Envall kertoo kirjassaan, että sen hienot käyttöominaisuudet kruunasi komea kellonpuhtaana kaikuen helkkyvä haukku, jota tuli solkenaan kuin olisi vetänyt metsässä soivaa nauhaa. Hurtigin oletettiin olevan sukunsa viimeinen edustaja. Sitä käytettiin paljon siitokseen ja se on lähes kaikkien suomenajokoirien esi-isä.
Vuonna 1912 laaditun tilaston mukaan ajokokeissa siihen mennessä palkituista 270 koirasta kaksi kolmasosaa oli Tammelinin kasvattamia. Koiramme-lehdessäkin on julkaistu artikkeli Hurtigin salaperäisestä menneisyydestä, oliko se varastettu vai löydetty, joka tapauksessa sen vanhempien uskotaan olleen peräisin keisari Aleksanteri II:n koiratarhasta. Envall mainitsee kirjassaan, että Hurtigin mukana saatiin meillä Suomessa säilymään arvokas geeniaines, joka Venäjän vallankumouksen aikana lienee menetetty itänaapurissamme.
Määrätietoinen jalostus alkoi yli sata vuotta sitten
Suomen Kennelklubi perustettiin vuonna 1889. Silloin heräsi ajokoiramiespiireissä halu kehittää meidän olosuhteisiimme sopiva oma ajokoirarotu, koska oli todettu, että suuri, raskas venäläinen ja puolalainen ajokoiratyyppi ei ollut sopiva meidän mäkisiin maastoihimme. Myöskään keveämpiä ruotsalais-saksalaisia ja ruotsalais-englantilaisia risteytyksiä ei todettu sopiviksi, varsinkaan talviaikana, jolloin lunta oli paljon.
Tarkoituksena ei ollut ryhtyä luomaan kokonaan uutta, puhtaasti kotimaista rotua, vaan koettaa valinnan avulla päästä maassa jo olevien ajokoirien pohjalta toivottuun päämäärään. Kennelklubin ensimmäisestä näyttelystä vuonna 1891 löydettiin 76 ajokoiran joukosta kolme oikeaksi ajatellun tyypin mukaista koiraa. Seuraavan vuoden näyttelystä niitä löytyi kahdeksan lisää. Näiden 11 koiran pohjalta Kennelklubin asettama kuusimiehinen toimikunta laati ensimmäiset rotumerkit vuonna 1893.
Koirat merkittiin rotukirjan ns. suomalainen ajokoira-osastoon. Tähän pääsivät näyttelyiden perusteella rotumerkkien mukaisiksi todetut ajokoirat, joilla oli palkinto ajokokeissa, sekä näiden jälkeläiset. Väriltään tämä ensimmäinen suomalainen ajokoira määriteltiin kaksiväriseksi punaruskeaksi. Vuonna 1902 perustettiin Kennelklubin ajokoiraosasto, jonka työ muodostui ajan mittaan merkittäväksi. Punaruskean koiran siitostyö epäonnistui, koska värityksessä ei päästy eroon mustasta manttelista. Taisteltiin perinnöllisyyden vääjäämättömiä lakeja vastaan. Siksi vuonna 1908 tehtiin uudet rotumerkit, joiden mukaan koiran päävärit olivat musta, punainen, ruskea tai keltainen.
Suku- ja siitosyhdistysten aika
1900-luvun alku oli suku- ja siitosyhdistysten aikaa. Tunnetuimmat niistä olivat Alsa (1904) ja Trio (1900), jonka säännöt hyväksyttiin vasta 1912. Yhdistys toimi professori Kalle Rikalan johdolla. Rikalaa pidettiin suomenajokoiran luomisen pääarkkitehtinä. Muita tärkeitä siitosyhdistyksiä olivat Träff, Halu, Luvia ja Hako.
Vuonna 1912 siirryttiin rotukirjanpidossa saksalaiseen järjestelmään, jonka mukaan kaikki todistetusti puhdasrotuiset koirat merkittiin rotukirjaan. Vuonna 1920 pääsyä rotukirjan osastoon suomalainen ajokoira täsmennettiin: sinne merkittiin ajokoirat, joissa oli vähintään 7/8 tunnettua kotimaista rotua. Muut koirat rekisteröitiin risteytetty ajokoira-osastoon.
Vuonna 1940 Suomen Kennel-Liitto tiukensi rotukirjaan pääsyä. Vierasta verta sai olla enää 1/16. Samana vuonna perustettiin Suomen Ajokoirajärjestö. Suomenajokoiran jalostustyön merkittävimpiä päätöksiä oli päätös, jonka mukaan risteytettyjen ajokoirien rekisteröiminen lopetettiin vuoden 1948 alusta. Ne risteytetyt ajokoirat, jotka vuosien 1948 ja 1949 aikana saivat näyttelypalkinnon, merkittiin vielä rotukirjaan osastoon suomenajokoira.
Kun kaksi kennelliittoa yhdistyivät 1960-luvan alussa yhdeksi kenneljärjestöksi, Suomen Kennelliitoksi, tuli tarpeelliseksi yhdistää myös suomenajokoiran rotumääritelmät. Ne hyväksyttiin vuonna 1966. Uusin rotumääritelmä on hyväksytty vuonna 1995.
Ajokokeita jo 120 vuoden ajan
Ennen järjestäytynyttä kenneltoimintaa jalostustyö tapahtui pelkästään käyttöominaisuuksien perusteella. Silloin ei vielä ollut yhteistä mittapuuta, millä koirien käyttöominaisuuksia olisi voitu verrata. Suomen Kennelklubi vahvisti jo vuonna 1893 ensimmäiset ajokoesäännöt, samana vuonna jolloin ensimmäiset rotumerkit vahvistettiin.
Ensimmäiset ajokokeet järjestettiin samana vuonna Janakkalan pitäjän Turengissa, Seppälän talossa. Nämä Euroopan ensimmäiset kokeet kestivät kolme päivää. Janakkalassa asuneella Kennelklubin puheenjohtaja Daniel J. Wadenilla oli varmasti osansa siihen, että ensimmäiset kokeet järjestettiin juuri siellä. Tapahtuman kunniaksi paljastettiin Turengin kävelykadulla suomenajokoiran näköispatsas 100 vuotta ensimmäisten kokeiden jälkeen, syksyllä 1993.
Viimeisimmät vahvistetut ketunajokokeiden säännöt astuivat voimaan vuonna 2011, samana vuonna tulivat voimaan myös uusimmat jäniksenajokokeiden säännöt. Ajokokeilla pyritään saamaan selville suomenajokoiran luontaiset taipumukset ja ominaisuudet. Näin saadaan arvokasta aineistoa käyttöominaisuuksien jalostusta varten. Kokeet on suunniteltu niin, että ne muistuttaisivat mahdollisimman paljon käytännön metsästystä.
Matti Envall (kennel Soitinkorven) sanoo suomalaisen ajokoiran parhaimmiksi ominaisuuksiksi pitkän ajon, hyvän keskittymiskyvyn, metsästysinnon ja kuuluvan, soivan haukun. – Se on mettämiehelle sinfoniaa kun koira vetää niin, että kävyt puusta puraa ja jos sen joku puheellaan katkaisee, ei ikinä enää hänen kanssaan metsälle, vakuuttaa Envall.
Envallin mukaan suomenajokoira on maailman paras koira, koska meillä hänen mukaansa on sata vuotta noudatettu maailman vaativimpia jäniksen ajokoesääntöjä. – Näyttelyissä muotovalion arvoon pitäisi mielestäni riittää 3 x palkintosija erinomainen, sanoo Envall. Hän on itsekin ulkomuototuomari, joka sanoo käyttävänsä oman koiransa näyttelyssä vain vaaditun yhden kerran.
Lempeä ja oppivainen
– Rodun luonne on parantunut vuosien saatossa huomattavan paljon johtuen varmasti siitä, että koiria pidetään nykyään enemmän kotioloissa sisäkoirina ja niiden kanssa seurustellaan paljon, sanoo Juhani Lappi.
– Rotu ei kuitenkaan mielestäni sovi pelkäksi seurakoiraksi. En siis suosittele rotua sellaisille henkilöille, jotka eivät ollenkaan metsästä tai käy kokeissa ja näyttelyissä, sanoo Lappi.
– Suomenajokoiran luonne on koko ajan kehittynyt paremmaksi, arkuus ja luonneviat ovat vuosien saatossa vähentyneet, sanoo myös Veli Viitikko. – Suomenajokoira on ystävällinen, tottelevainen. Nykyisin suomenajokoira on rauhallinen sisätiloissa, ja kun lähdetään metsään, on metsästysveri erinomainen. Joskus vuosien saatossa asiat olivat toisin päin. Kolmea omaa koiraanikin pystyn nyt viemään samanaikaisesti pyörällä lenkille, kaikki juoksevat pyörän vierellä nätisti vetämättä, kehuu Viitikko.
– Vielä 60–70 -luvuilla urokset olivat luonteeltaan karskimpia, jatkaa Sakari Poti. – Nyt ovat luonteet huomattavasti parantuneet ja karskius vähentynyt. Suomenajokoiran luonne on lempeä, eikä eroa urosten ja narttujen välillä juuri ole, sanoo Poti.
– Monella on mielikuva suomenajokoirasta, että se on villi ja häseltäjä, mutta se mitä pennun kanssa on tehty kotona jo ennen luovutusikää ja luovutusiän jälkeen vaikuttaa, sanoo Marja Kuivas. – En suosittele navetan takaa ostettuja pentuja. Meillä koirat ovat välillä tarhoissa, välillä sisällä. On helpompi matkustaa kokeisiin ja näyttelyihin koiran kanssa, joka osaa olla sisällä ja käyttäytyä, sanoo Kuivas.
Älykäs apulainen
Erja Pekkala kertoo mainion esimerkin perheen pikku sisäköstä.– Koira oppi ihan itsekseen tuomaan tavaroita, ja näin saamaan herkkupaloja, kertoo Pekkala.
– Sattui sitten niin että emännällä oli flunssa ja makasin sohvalla riutuneena. Koira, Riemu nimeltään, toi minulle paketin nenäliinoja ja kohta perässä haki työpöydältä purkin Buranaa. Kyllä sai kiitosta tästä osaamisesta. Se kantaa milloin silmälasit, milloin mitäkin tavaraa, vaikka pienen roskan eikä mitään pure rikki. Se on hienosti oppinut myös käskyn ”vaihdetaan”. Se pudottaa heti suussaan olevan tavaran ja tulee hakemaan makupalan tai kiitoksen, kehuu Pekkala.
– Kouluttamalla ajokoira ei siis mene pilalle, eikä metsästysinto katoa, jatkaa Pekkala.
– Koulutettu koira on helpommin hallittavissa metsässä ja sen saa pysähtymään ja tulemaan luokse ennen vaaratilannetta, joka voi olla esimerkiksi vilkas tie, heikot jäät tai petoeläin. Suomenajokoira soveltuu mielestäni myös tavalliseksi perhekoiraksi, ei siltä järki päästä lähde vaikka se ei metsästämään pääsisikään. Ja eihän kaikilla yksilöillä tarkoituksestaan huolimatta riistaviettiä ole. Jalostukseen ei tietenkään tule käyttää yksilöiltä, joilla riistaviettiä ja metsästysominaisuuksia ei ole tai niitä ei ole testattu. Rotua tulee vaalia perinteisenä metsästyskoirana, korostaa Erja Pekkala.
Tarinoita suomalaismetsistä
– Perheemme ensimmäinen ajokki, käyttövalio Marja-Ahon Mani, oli kaikesta metsästysinnostaan huolimatta erittäin kuuliainen tapaus, kertoo Tiina Sipilä. Hänen kotonaan oli perä perää isän ja perheen metsäkaverina kolme jäniskoiraa.
– Mania pystyi pitämään vaivatta irti aitaamattomalla kotipihalla koiran lähtemättä mihinkään, vaikka metsässä menohaluja kyllä riitti. Jopa siinä määrin, että eräänkin kerran palasimme kotiin useamman tunnin reissulta huomataksemme, että siinä talon nurkalla koira edelleen päivysti kotiväkeä saapuvaksi, nauraa Sipilä. Mani pääsi myös edustamaan Etelä-Pohjanmaan kennelpiiriä Kilvan Lännen lohkon valintakokeeseen, kehuu Sipilä.
– Ensimmäinen oma koirani Alapörkän Rellu, oli luonteeltaan kultaa, jatkaa Sipilä. – Se oli pitkämielinen, ei välittänyt härkkivistä pennuista tai kasvavista nuorukaisista, jotka yrittivät sitä koetella. Otti kerrasta opikseen kun sai kurituksen toiselta tungettuaan samalle ketunjäljelle, eikä kuuna päivänä olisi voinut vihastua ihmiselle. Rennon asenteensa vuoksi Rellu pääsikin kulkemaan kaikenmaailman dogsitterkursseja ja mätsäreitä nuoren omistajansa kanssa. Ainoat uppiniskaisuustilanteet olivat, kun kylän irtokoiranartulla oli juoksu ja olisi kosiskelemaan pitänyt päästä. Ensin kaivettiin tarhan seinän ali, ja kun lisättiin kiviä, niin kaivettiin vierestä. Kun tilkittiin kaikki raot ja koira edelleen karkaili, niin laitettiin pikkuveli passiin, että saatiin todeta koiran kiipeävän aidan yli. No, sitten rakennettiin lippa aidan päälle ja siellähän pysyi. Tulipahan opetus, että minkä kokoisesta reiästä se ajokoira mahtuu, nauraa Sipilä.
– Opetin koiraamme menemään maahan, kertoo Erja Pekkala. – Innokkaana se sitten menikin, mutta teki maassa kierähdyksen selän kautta ja sattumalta taisin sanoa, että tulipa hieno temppu. Sen jälkeen koira on osannut tehdä tämän Tempun. Tekee sen myös aina kun kerjää makupalaa, pyörii ensin ympyrää, sitten heittää maassa vielä kierähdyksen.
Kun opetin sitä istumaan, se mietti hetken asiaa, teki alkuun tuon edellä kuvatun temppunsa ja sitten nousi istumaan. Jostain syystä sen itse keksimä temppu on sille niin tärkeä, että halusi sen liittää istu–komentoon. Nyt se sitten aina istuu pitkän kaavan kautta, nauraa Pekkala
– Unohtumaton kokemus oli nuorimman koiramme, Mikinnevan Roopen ensimmäinen ajonpätkä, jatkaa Tiina Sipilä. – Pikkuveljen kanssa istuimme talvella nuotiolla, antaen nuorelle koiralle aikaa keksiä homman juju itsekseen. Yhtäkkiä metsästä kuuluu paniikinomainen kiljaisu. Juuri ehdin kääntää katseeni metakan suuntaan kun alkaa tutumman kuuloinen ääni ja tulee jänis tiellä näkyviin koira perässään. Ajoa kesti tasan niin kauan, kunnes jänis pinkaisi ojan yli metsän puolelle. Samaan aikaa paikalle ajanut hirvimieskaravaani aiheutti niin paljon hämmennystä koiralle, että pitkäkorva sai sillä kertaa huokaista helpotuksesta, muistelee Sipilä.
Ajokoirapiirit ukkoutuvat
– Syksyllä ennen metsästyskauden alkua on koetuomarikursseja, ja niihin toivottaisiin nuoria lisää mukaan jotta saataisi uutta sukupolvea harrastuksen pariin, sanoo Veli Viitikko.
– Näyttelytoimintaan kaivattaisiin myös lisää väkeä mukaan. Tämä on hyvä harrastus kaiken ikäisille jotka nauttivat luonnosta ja eläinten kanssa toimimisesta ja harrastamisesta. Suomenajokoiraa koulutetaan ja treenataan metsästystilanteita varten, mutta sitä on hyvä kouluttaa myös ihan arkitottelevaisuutta ajatellen. Rotu on erittäin oppivainen ja vähälläkin vaivalla siitä saa hyvin kuuliaisen. Suomenajokoiran kanssa harrastetaan myös agilityä ja tokoa, eli se on varsin monipuolinen rotu, kertoo Viitikko.
– Tulevaisuus huolestuttaa, sanoo Marja Kuivas. – Ajokoiraihmisten keski-ikä huitelee varmasti paljon yli 60 vuoden. Mukaan pitäisi saada lisää nuoria, mutta uuden nuoren harrastajan on hankala päästä metsästysseuroihin, jos ei omista itse metsää. Metsästysseurojen tulisi kiinnittää huomiota nuoriin ja auttaa heitä pääsemään helposti nuorisojäseniksi ja tutustuttaa metsästykseen.
– Suomenajokoirajärjestöllä on nuorisotoimikunta, joiden jäseniin voi ottaa yhteyttä ja kysellä kummitoiminnasta. Järjestöllä on myös syksyisin leiri, mihin voi tulla oman koiran kanssa. Minulla on ollut mukana metsällä nuoria, olemme myös lahjoittaneet pennun junnuketjuun uudelle harrastajalle. Näyttelyreissuilla meillä on ollut mukana myös nuoria, kertoo Kuivas.
– Näyttelyissä usein näkee hieman ujompia koirayksilöitä. Usein syynä on, että ne eivät ole saaneet kokemusta vastaavista tilanteista, sanoo Erja Pekkala. – Suurin osa suomenajokoirista käy kerran näyttelyssä hakemassa ajokokeisiin ja käyttövalioon vaadittavan tuloksen, eikä niiden harjoitteluun ole panostettu. Näyttelykulttuuri on kuitenkin parantunut suomenajokoirissakin ja hyvin esitettyjä, treenattuja ja erittäin kauniita koiria näkee nykyään kehissä, sanoo Pekkala, jonka koira Lahja (Kahvanahon Kuutarha) on tällä hetkellä Koiramme-lehden kaikkien rotujen vuoden näyttelykoirakisassa 20 parhaan joukossa. Viime vuosina suomenajokoirien näyttelykäyntejä on ollut reippaasti yli 2000 vuosittain.
Ajat ovat muuttumassa
– Suomenajokoira on erittäin oppivainen ja miellyttämishaluinen, painottaa myös Leni Finne. – Edelleen on kuitenkin yleinen käsitys, ettei ajokoiraa saa kouluttaa eikä sen kanssa saa leikkiä. Minä kuulemma pilasin edellisen koirani, koska olin kouluttanut sille perustottelevaisuuden.
– Tapahtuipa jopa yhdessä näyttelyssä, että kehotin itseäni vanhempaa ajokoiramiestä kehumaan koiraansa kehässä, jotta se liikkuisi iloisemmin. Sain vastaukseksi murahduksen, ettei ajokoiraa tarvitse kehua. Väitän, että koiraan saa kymmeniä kertoja paremmin kontaktin, kun sitä pitää sisätiloissa ainakin osan aikaa. Pelkästään pihan perällä juoksunarussa tai tarhassa oleva koira saa ihmiskontaktinsa ainoastaan ruokailun yhteydessä. Sitten ihmetellään miksi koira ei anna metsässä kiinni, naurahtaa Finne.
– Nykyään suomenajokoiria pidetään ehkä paremmin kuin ennen ja jo pennusta koiria sosiaalistetaan enemmän, jonka myötä luonteet ovat parantuneet, jatkaa Marja Kuivas. – Terveystutkimuksia tehdään enemmän, koirat starttaavat kokeissa yhä nuorempina ja käyttöikä on lisääntynyt. Uhkia harrastukselle ovat jäniskantojen väheneminen eri puolilla Suomea sekä suomenajokoirien nihkeät pentujen markkinat. Syksyisin on myynnissä vielä kevään pentuja, kertoo Kuivas.
– Suomenajokoiralla on säilynyt oma-aloitteisuus synnyttämisessä suhteellisen hyvin ja ne huolehtivat pennuista omatoimisesti, kertoo Veli Viitikko. – Kasvatustyö on erittäin vaativaa, koska tässä täytyy ottaa huomioon monta asiaa, koiran metsästysinto ja ominaisuudet, haukku, väritykset, luonne, rakenne sekä ajotaito myös tiellä. Näitä kaikkia pitää kehittää yhtä aikaa. Suomenajokoiran kasvattajat ovat ottaneet nämä seikat kyllä hyvin huomioon.
– Suomenajokoiran värityskin on pysynyt selkeänä vuosien saatossa, parantunutkin koko ajan, sanoo Viitikko. – Suomenajokoirille tehtävät geenitutkimukset ovat hyvä apu kasvattamiseen, nykyään testataan lähes kaikki pennutettavat jalostuskoirat. Testien tuloksilla voidaan estää perinnöllisiä sairauksia. Myös lonkkien kuvauksia on tehty laajalti jo vuosien ajan ja näin seulomalla on saatu lonkkavika merkittävästi vähenemään.
Ainoa heikko kohta on vielä suppea jalostusaste, johon rotujärjestökin on puuttunut. Haluttaisiin laajempi jalostuspohja, tätä varten on tullut määräys, että samalla uroksella saisi olla vain 150 pentua. Takavuosina käytetyimmillä jalostusuroksilla saattoi olla tuhatkin pentua. Myös narttujen pentueiden määrä on rajoitettu, muistuttaa Viitikko.
Terveydentila suhteellisen hyvä
– Suomenajokoira on monipuolinen harrastuskoira; metsästyskoira, jänis- ja kettukoekoira, näyttelykoira ja onpa muutama koira käynyt tottelevaisuuskokeissakin, jatkaa Jari Fors.– Rodun terveydentila on suhteellisen hyvä. Lonkkavika ei ole ongelma, sillä kuvatuista koirista n. 70 % on A- tai B - lonkkaisia.
– Jonkin verran esiintyy perinnöllisiä iho- ja sydänsairauksia. Rodulle tyypillisestä ataksiasta (pikkuaivojen etenevä rappeutuma) ollaan pääsemässä eroon, sillä koirat voidaan nykyään geenitestata ovatko kantajia vai geneettisesti ataksiavapaita, kertoo Fors.
– Suomenajokoiran tämän hetken tärkeimmät perinnölliset sairaudet ovat ataksian lisäksi karvatupen kasvuhäiriö, atopia, etenevä sydänlihaksen rappeutuma sekä imusolmukesyöpä. Ataksiallekin on juuri kehitetty geenitesti, joten sairastuvien koirien syntyminen voidaan estää. Muiden edellä mainittujen sairauksien osalta kerätään sairaista koirista jatkuvasti verinäytteitä rodun DNA-pankkiin. Kun näytteitä kertyy tarpeeksi, voidaan etsiä sairauksiin vaikuttavia geenejä ja kehittää tehokkaita vastustustoimenpiteitä, kertoo Fors.
Kohtelias kyläilijä
Rotuesittelyjutun loppuhuipennuksesta vastaa Veli Viitikko – Vuosien varrelta on jäänyt eräs hauska tapahtuma mieleen. Meidät oli kutsuttu syntymäpäiville naapurustoon. Silloin kotona oli vanha narttu, jolla oli tapana joskus käydä ihan omin päin metsälläkin.
– Koira jäi rauhassa kotiin kun lähdimme, mutta oli sitten kuitenkin lähtenyt etsimään kotiväkeään. Se oli avannut oven, kulkenut isännän ja emännän jälkiä naapuriin, tuli sisään asti ja kävi tervehtimässä jokaisen vieraan vuorollaan. Oli se varmasti tarjoilustakin osansa saanut, nauraa Viitikko.
