Lapinporokoira on konstailematon suomalainen työkoira

Julkaistu Koiramme-lehdessä tammikuussa 2014:
Lapinporokoira on kotimainen poroja paimentava koira. Metsä-Lapin oloissa on tarvittu tarkoituksenmukaista, ravaajatyyppistä, liioittelematonta työkoiraa. Porokoira on älykäs, ihmisrakas rotu, joka oppii itsekseen elämällä omiensa kanssa. Se on omistajalleen nöyrä ja kykenee itsenäisiin päätöksiin työssään. Vielä 80-luvulla rotua pidettiin uhanalaisena. Sittemmin lapinporokoiran hyvät ominaisuudet ovat kasvattaneet rodun suosiota kautta maan ja nykyisin pentuja syntyy jo 250–300 vuodessa.

Lapinporokoiralla on taipumus vahtia ja ilmoittaa haukullaan vieraiden tulosta. Kaikille syntyville pennuille ei riitä töitä rodun alkuperäisessä tarkoituksessa porojen paimennuksessa ja siirtelyssä, mutta lapinporokoiran hyviä ominaisuuksia pystytään hyödyntämään kotikoirana ja erilaisissa harrastuksissa. Porokoirat ovat ketteriä liikkeissään, sitkeitä ja hyviä nenänkäyttäjiä.

– Lapinporokoira on pelkistetyn kaunis, alkukantainen, suomalainen rotu, kiteyttää Mari Tuunanen (Haltiametsän kennel). – Porokoira on Suomen oloihin täydellisesti soveltuva rotu, jossa on kaikkia ominaisuuksia sopivasti, mutta ei mitään liikaa, paitsi joskus ääntä. Rotu on perusterve ja pitkäikäinen, sen turkki on säänkestävä ja helppohoitoinen. Koira kiintyy vahvasti omistajaansa ja omaan perheeseensä. Upea koira ja vielä kotimainen, ylistää Tuunanen, joka oman koiransa kanssa on harrastanut myös pienriistan metsästystä.

Rotumääritelmän mukaan ihanne porokoirauros on kooltaan 51 senttiä, nartut 46 senttiä. Kolmen sentin poikkeama molempiin suuntiin sallitaan. Värejä ovat musta, harmahtava ja parkinruskea. Päässä, rungon alaosassa ja raajoissa on usein yleisväriä vaaleampaa, harmahtavaa tai rusehtavaa väriä. Valkoiset merkit kaulassa, rinnassa ja raajoissa ovat sallitut. Pohjavilla on mustaa, harmaata tai ruskeaa.

Lapinporokoirien kasvattamisen 70-luvulla aloittaneen kaikkien rotujen ulkomuototuomari Marja Talvitien (Toiskan kennel) mukaan nykyinen lapinporokoira alkaa lähestyä rotumääritelmän ihannetta.

Matkalla suosikkiroduksi?

Lapinporokoira ei ole vielä koskaan ollut suosikkirotu. Sen ulkonäkö ei ole ollut kovin myyvä runsasta turkkia ja erikoisia piirteitä suosineina aikoina. Eikä porokoira käyttökoirataustansa vuoksi välttämättä sovi seurakoiraksi ensimmäistä koiraansa ostavalle.

Rodun suosio oli alhaalla elvytysyrityksistä huolimatta vielä 1970- ja 80-luvuilla. Vain harvat koirat pääsivät jatkamaan sukua. Tämä johti joidenkin sukujen katoamiseen ja toisten yleistymiseen.

Lapin sota ja penikkatautiepidemiat sekä moottorikelkan tulo poronhoitoon olivat jo aiemmin vähentäneet pohjoisimman Suomen koirakantaa. Vielä 1990-luvun lopussa pentuja rekisteröitiin alle 100 vuosittain, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana uusia kasvattajia on tullut lisää ja rekisteröinnit ovat nousseet 250:n paremmalle puolelle. Uhanalaisuus on ohi.

Vuoden 2012 rekisteröintitilastossa lapinporokoira oli jo sijalla 57. Muut kotimaiset rotumme ovat toki edelleen suositumpia, suomenajokoiran ja suomenlapinkoiran pentuja syntyy kumpiakin reilusti yli tuhat vuodessa, karjalankarhukoiran ja suomenpystykorvan pentuja molempia noin 700–900.

Suomen ulkopuolella eniten lapinporokoiria on Ruotsissa, missä syntyy useita pentueita vuodessa. Norjassa, Tanskassa ja Hollannissa koirien määrä on vähäisempi. Lapinporokoiran hyvä perusterveys sekä monipuolisuus ovat edesauttaneet koirien vientiä. Ulkomailla olevat lapinporokoirat polveutuvat yksinomaan Suomesta viedyistä koirista ja jalostuskäyttö yli maiden rajojen on melko tavallista. Geneettisesti erilaisen jalostusaineksen tuominen Suomeen ulkomailta ei kuitenkaan ole mahdollista kun kaikki polveutuvat täkäläisistä koirista.

Perimää laajennettu rotuunotoilla

Lapinporokoiran kantamuoto ”löytyi” Inarin syrjäisestä Menesjärven kylästä 1950-luvulla. Silloin Kennelliiton retkikunnat kolusivat Lappia löytääkseen aitoja lappalaiskoiria. Jomppasen poromiessuvun huolella vaalima yhtenäinen koiratyyppi, menesjärveläinen löi sittemmin itsensä läpi rotuna, jonka me nykyisin tunnemme lapinporokoirana. Yhden kylän koirakanta ei varmaankaan alun perin ollut geneettisesti kovin monimuotoinen, vaikka siitosvalinnat olivat olleet terveen työkoiraperusteiset.

Rodun geenipohjaa onkin viime vuosina laajennettu ja pyritään edelleen laajentamaan rotuunotoilla. Lapin maatiaiskoira voi päästä rotuun jos se tarpeeksi muistuttaa porokoiraa ja etenkin jos on lisäksi kunnostautunut käytännön porotöissä. Rotutyypin yhtenäisyys on jonkin verran rotuunotoista kärsinyt, mutta vastaavasti geneettinen monimuotoisuus kehittynyt suotuisaan suuntaan.

Lapinporokoiran rekisteri on edelleen avoin, joten pohjoisen rekisteröimätöntä työkoirakantaa voidaan siis ottaa edelleen rekisteriin. Rotuunottoja tehdään vuosittain muutamia. Näin rodun jalostuspohjaa voidaan laajentaa, joskin rotuun otettujen koirien taustalta löytyy yhä enemmän samoja koiria kuin jo rekisterissä oleviltakin. Silti uudet yksilöt jalostuskäytössä ovat tärkeitä lukumääräisesti pienessä rodussa, jossa uutta materiaalia ei voida tuoda ulkomailta.

– Porokoirakanta on kotimaisista roduistamme pienin, mutta silti se on niistä monimuotoisin, sanoo takavuosien kasvattaja Marja Talvitie, joka Jukka Kuusiston (Lecibsin kennel) kanssa tarkastaa koirat rotujärjestön rotuunotoissa tapahtuvissa jalostustarkastuksissa. Talvitienkin mukaan porokoiran monimuotoinen perimä on juuri seurausta rotuunotoista.

Alkuperästä monta tulkintaa

Lapinporokoiran kantamuotona voidaan pitää esihistorialliselta ajalta lähtien Skandinavian pohjoisosissa esiintyneitä koiria. Rodun alkuperästä on kuitenkin keskusteltu paljon, koska lapinporokoira poikkeaa selvästi perinteisistä metsästyspystykorvista.

Ensimmäiset tiedot Lapissa harjoitetusta poronhoidosta ovat 1500–1600 -luvuilta ja ensimmäiset merkinnät poroja paimentavista koirista ovat vuonna 1674 ilmestyneessä Lapponia-kirjassa. Fennoskandiaa asutettaessa vallitsi pyyntikulttuuri, joten koiratkin ovat todennäköisesti olleet metsästyskoiria.

On mahdollista, että porokoira on jalostettu niistä tai jostain toisesta koirakannasta, jonka ominaisuudet ovat sopineet paimentamiseen paremmin. Viikingeilläkin arvellaan olleen vaikutusta poronhoitoon, ja heillä tiedetään olleen lampaita paimentavia koiria. Viikinkien lammaskoirien uskotaan olleen islanninlammaskoirarodun taustalla ja sukua myös skotlanninpaimenkoirille. Porokoira edustaa ulkomuodoltaan yleismaailmallista paimenkoiratyyppiä, mikä saattaisi periytyä esi-isiltä, viikinkikoirilta.

Koska metsästys- ja paimennusvietti perustuvat alun perin samoihin ominaisuuksiin, on paimentavan koiran jalostuminen metsästävästä koirasta ollut mahdollista. Lapinporokoiran taustalla voisi olla idästä tulleita laikatyyppisiä koiria. Kolmas vaihtoehto porokoiran kehitykselle on paimenkoirien sekoittuminen paikalliseen jo olemassa olleeseen metsästyskoirakantaan, jolloin on saatu jälkeläisiä, joilla on ollut säänkestävyyden lisäksi myös hyvät paimennusominaisuudet. 

Suurporonhoidossa hyvää porokoiraa osattiin arvostaa, sillä se teki mahdolliseksi suurien tokkien käsittelyn avoimessa tunturimaastossakin, ja vähensi ihmisten työtaakkaa merkittävästi.

Arvostus näkyi koiran kohtelussa ja hoidossa. Hyvää koiraa ei haluttu myydä, ja hyvillä koirilla oli merkitystä myös perheen taloudelliselle tilanteelle. Porokoiran arvostus säilyi, kunnes elinkeino alkoi muuttua 1900-luvun puolenvälin jälkeen.

Sota, penikkatauti ja moottorikelkka

Jo ennen toista maailmansotaa Kennelliitto kiinnostui poroa paimentavista koirista. Vuonna 1936 ilmestyi Koiramme-lehden edeltäjässä, Kennelliiton julkaisussa V.I. Mikkosen kirjoittama artikkeli Lapin pystykorva eli porokoira. Artikkelissa Mikkonen arvioi koirissa näkyvän maatiaispystykorvan ja karjalankarhukoiran vaikutusta. Kennelliitto teki Mikkosen esityksestä aloitteen kotimaisen paimenkoiran jalostamisesta, mutta toinen maailmansota katkaisi hankkeen. Myös paliskuntain yhdistyksen edeltäjällä oli suunnitelmia porokoiran jalostamiseksi. Niitä tuki rahallisesti myös valtio.

Sotavuodet ja etenkin Lapin sota 1944–45 olivat tuhoisaa aikaa porokoirakannalle. Koiria ei saanut ottaa evakkojuniin ja vaikka niitä olisi saanut sopimuksen mukaan viedä Ruotsin puolelle, koiria ammuttiin tästä huolimatta. Samoihin aikoihin Lapissa oli myös penikkatautiepidemia, joka levisi helposti poroerotuksissa ja harvensi koirakantaa.

Alkuperäisiä koiria säilyi vähäisiä määriä vain joissakin eristyneissä kylissä. Moottorikelkan tulo työvälineeksi poronhoitoon vähensi 60-luvulta alkaen myös koiran tarvetta, koirakanta alkoi vähentyä jälleen ja porokoiriin sekoittui muita rotuja.

Säännöllisen kenneltyön piiriin porokoirarotu tuli vasta 1950-luvulla. Poroa paimentavan koirakannan elvyttäminen alkoi vuonna 1959. Kennelliitto vahvisti lapinporokoiran rotumerkit vuonna 1966. Uusin rotumääritelmä hyväksyttiin 1997. Nykyään poromiehet ovat oppineet yhdistämään moottorikelkan ja porokoiran hyvät puolet.

Merkittäviä kasvattajia ja koiria

Tärkeimmät vaikuttajat rodun synnyssä ovat olleet poromieskasvattajat. He ovat kasvattaneet koiria avuksi työhönsä vuosikymmenten ajan ja luoneet rodusta sellaisen kuin se on.

Lapinporokoirien ulkomuotoon merkittävimmin ovat vaikuttaneet jo edellä mainitut Menesjärven Jomppaset, joiden koirat valittiin malleiksi rotumääritelmälle. Muita merkittäviä kasvattajia ovat olleet mm. Pehkosen perhe Ivalosta, Maarit Länsman Lismasta ja sodankyläläinen Heikki Ilveskivi. Matti Kuivilan Poromiehen kenneliin Sodankylään kerättiin 1960-luvulla säilytettäväksi lapinporokoiria, jotka moottorikelkan tulon jälkeen uhkasivat jäädä kokonaan vaille virkaa.

Marja ja Juho Talvitien Toiskan kennel kasvatti lapinporokoiria Etelä-Pohjanmaalla vuosina 1974–1988. Pentuja rekisteröitiin noin 120 kappaletta. Ensimmäinen lapinporokoira Von Sennehutte Bella tuli Talviteille jo vuonna 1966. Toiskan kasvatteja nähtiin näyttelyissä ja niitä meni useita takaisin pohjoiseen porokoiriksi. Muita tärkeitä kasvattajia ja rodun säilyttäjiä ovat olleet muun muassa Pekka Puutio, Vilho Nyyssönen (kennel Gaissa), Jukka Kuusisto, Ismo ja Pia Leppäsalo (kennel Juoksa, Pia myöhemmin kennelnimellä Mikälie).

Kennelliitossa otti aikansa oppia ymmärtämään lappalaisrotujen tyyppieroja. Asiasta ei oltu vielä 70-luvullakaan täysin selvillä. Pitkäkarvaisia porokoiria siirrettiin lapinkoiran rekisteriin pelkän karvanpituuden perusteella. Lapinporokoira menetti näin hyvää geneettistä ainesta ja lapinkoiran tyyppi vain sekoittui. Marja Talvitie tunnustaa huutaneensa joskus 70-luvulla Inarinjärven jäällä pää punaisena pystykorvarotujen sen ajan auktoriteeteille, kun nämä yrittivät siirtää pitkäkarvaista Talviteiden porokoirakasvattia lapinkoirarotuun.

Ehkä selvin osoitus vallinneesta epätietoisuudesta oli menesjärveläistä alkuperää ollut lapinporokoira Menes-Lappi. Uros mm. voitti sensaatiomaisesti Best in Shown Helsingissä, Messuhallin näyttelyssä. Menes-Lapilla oli paljon jälkeläisiä, joita sijoiteltiin karvanpituuden perusteella joko porokoirien tai lapinkoirien rekisteriin. Menes-Lapin voi edelleen löytää molempien rotujen sukutauluista.

Menes-Lapin poika Turre oli yksi porokoirarodun suurista jalostusnimistä. Tarina Turren siirtymisestä Talviteiden omistukseen kertoo karulla ja koruttomalla tavalla hyvän porokoiran suuresta arvostuksesta Lapissa.

Turre oli jo veteraani-ikäinen kun Talvitiet saivat sen sodankyläläiseltä porokoirakasvattajalta ja poromieheltä. Turre oli näöltään ja käyttöominaisuuksiltaan malliyksilö, ja siksi sitä olivat omistajalta yrittäneet ostaa niin Talvitiet kuin tunnettu koiramies Matti Kuivilakin. Poromies ei kuitenkaan myynyt, kunnes yhtenä helluntaina Marja Talvitie sai pyynnön tulla hakemaan koira.

– Tyttäreni kanssa vanhalla kuplavolkkarilla haimme Turren Lapista Pohjanmaalle, muistelee Marja Talvitie. – Omistaja varmisti moneen kertaa, että tuleehan koira varmasti rodunjalostuskäyttöön, mikä oli helppo luvata. 16 pentuetta sillä sitten oli. Turre ei yllättäen maksanut mitään. Kun olimme jo takaisin kotona, Matti Kuivila soitti ja kertoi syyn, miksi Turre oli lopulta ns. myytävänä. Hautausalalla työskennellyt Kuivila sanoi: laitoin juuri alkuperäisen omistajan arkkuun!

Omistaja oli siis jo päättänyt itsemurhasta, mutta halusi ensin toimittaa arvokkaan koiransa arvoiseensa käyttöön!

– Turre eli meillä noin 15-vuotiaaksi asti, muistelee Marja Talvitie. – Se oli mahtava koira, joka ylenkatsoi kaikkia meidän naisten käskyjä ja toivomuksia, mutta totteli Juhoa pienimmästäkin vihjeestä.

”Kasvattakaa edes joku pentue”

– Olen omistanut lapinporokoiria vuodesta 1985. Ensimmäinen porokoiramme Velho oli erittäin aktiivinen ja luonteeltaan haastava kovuutensa takia. Sellaista yksilöä ei sen koommin ole kohdalle osunutkaan, onneksi, kertoo Pia Leppäsalo. – Ensimmäisen nartun hankimme 80-luvun lopulla, kohta perään tuli Jukka Kuusistolta narttu Nilla, joka näkyy lähes kaikissa rodun sukutauluissa tänä päivänä.

– Porokoirien tilanne oli todella murheellinen tuolloin. Rotu oli häviämisvaarassa kun pentuja rekisteröitiin vuosittain vain viitisenkymmentä, koko maailmassa. Kuusisto ehdotti, että kasvattakaa edes joku pentue, koska rotu muuten kuolee sukupuuttoon. Talvitiet ja Pekka Puutio lopettelivat kasvattamista, eikä uusia kasvattajia näkynyt, ja rotu oli todella tuntematon, muistelee Pia Leppäsalo.

– Minä tulin rodun pariin vähän kuin vahingossa, kertoo Pinja Hiltunen (Suukkosuun kennel). – Minulla oli aiemmin welsh corgi pembrokeja. Kantanarttujeni kasvattajan miehellä oli lapinporokoirakennel. Minulle tarjoutui tilaisuus näyttelyttää yhtä kaikkien aikojen kauneinta porokoiraa, Lecibsin Duettoa. Se oli jo veteraani-ikään ehtinyt kun sen aktiiviura näyttelykoirana alkoi. Lopulta narttu muutti luokseni eläkepäiviksi eläen lähes 15-vuotiaaksi.

– Sitten minulla oli onni saada jalostuslainaan Lecibsin Dueton pennun pentu Hukkaperä Liisa Lystikäs, josta kasvatustyöni lapinporokoirissa lähti käyntiin. Ensimmäisessä pentueessani oli vain neljä urosta. Näistä uroksista Suukkosuun Shamaani on tehnyt rodulle upeaa pr-työtä tehden rotua tunnetuksi niin kotimaassa kuin maailmallakin, kiittelee Pinja Hiltunen.

Shamaanin saavutuksista kovin on tuore näyttelyn kauneimman koiran arvo Voittaja 2013-näyttelyssä joulukuussa Helsingissä. Koko Best in Show-kisan ajan kotimaisen rodun edustaja sai ison kehän katsomosta kuuluvimmat aplodit. Se oli selvä yleisönsuosikki.

Älykäs ja juonikaskin

– Lapinporokoira on ehdottomasti älykkäin rotu, mitä tunnen ja onhan minulla aika monesta rodusta kokemusta, sanoo Marja Talvitie. – Siitä tulee juuri sellainen kuin sen perhe tai omistaja on. Ei tarvitse sen kummempia tehdä. Se oppii vain elämällä omiensa kanssa, periaatteessa puhetta vailla, vain lukemalla ihmistä. Porokoira on ihmiselle nöyrä, mutta varsinkaan urokset eivät välttämättä tule toimeen keskenään, sanoo Talvitie.

– Kun syöt, anna lapinporokoiralle leivästäsi ensimmäinen pala, sillä se tekee kaikkensa miellyttääkseen sinua, sanoo Paula Pyyhkälä (Wauhtiwelhon kennel). – Jos porokoirasi ei halua miellyttää sinua, olet kohdellut sitä väärin. Kutakuinkin näin menee vanha sanonta ja tässä on vinha perä.

– Lempeä katse yhdistettynä suureen älykkyyteen ja hyvään ongelmanratkaisukykyyn saattaa harhauttaa porokoiran omistajaa, kun koiralta pitää vaatia työtehtäviä eli tottelevaisuutta. Helposti saattaa luulla, että koiralla ei ole motivaatiota suorittaa vaadittua tehtävää. Mutta porokoira tietää hyvin, mikä on sen oman edun mukaista, huomauttaa Pyyhkälä.

– Porokoira on älykäs ja juonikaskin, nartut eritoten, jatkaa Pia Leppäsalo. – Olen lukenut jonkun niitä kouluttaneen väittävän, että porokoirat ovat todella tyhmiä. Kirjoittajan mukaan hänen koiransa katsoi häntä silmiin kuin kultakala, eikä ymmärtänyt mitä tarkoitettiin. Näinhän ne juuri toimivat, nauraa Leppäsalo.

– Nopeasti porokoira oppii, että viisas pääsee vähemmällä, eikä tarvitse huonolla palkalla töitä tehdä. Nartut ovat usein äärettömän nöyriä johtuen muun muassa siitä, että poromiehet eivät halunneet narttuja juoksuineen sekoittamaan urosten työtä poroaitauksissa. Narttuja jopa hävitettiin. Kuitenkin samat ihmiselle nöyrät nartut laittavat kiperimmänkin ponioriin ruotuun. Ihmiselle nöyrä ja pehmeä ei koske siis muita koiria ja eläimiä. Alkukantainen varovaisuus näkyy myös niin, että kun ystävällämme on useampia rotuja, on kaikkia muita käärme pistänyt. Porokoiranarttua ei koskaan - urokset ovat kyllä varomattomampia, kuvaa Leppäsalo.

Peruskoiramainen ja säänkestävä

– Olemme kasvattaneet 27 pentuetta porokoiria, laskeskelee Riitta Takalo (kennel Lumiturpa). – Rotu on varsin terve, synnytykset sujuvat helposti ja emävietti on erittäin hyvä. Porokoira huolehtii pennuistaan todella hyvin. Parhaimmillaan synnytyksessä ihmisen rooli on vaihtaa kuivat alustat ja tuoda juomaa ja ruokaa. Saattaa emä synnytyksen kuluessa mulkoilla kasvattajaa siihen malliin, että istu vaan siellä tuolilla äläkä tule tähän turhaa häsläämään, nauraa Takalo.

– Porokoiran kopin tulee olla sellainen, että se pääsee makoilemaan katolle ja kaivautumaan kopin alle ilmoista riippuen. Mieleen on jäänyt television uutiskuvaa kun Lapissa oli ankara yli 40 asteen pakkasjakso. Uutisissa näytettiin Raattaman kylää, jonka pakkashuuruisessa, lumisessa maisemassa ei näkynyt yhtään ihmistä ulkosalla tai autoa liikkeellä. Sen sijaan tiellä jolkotteli rauhallisesti eteenpäin yksinäinen porokoira. Kestävä rotu, nauraa Takalo.

– Valikoin rodun alun perin sen peruskoiramaisen olemuksen vuoksi, sanoo Anna Korhonen (Yömyöhän kennel). – Pidän lapinporokoiran luonteesta: se on ulkona aktiivinen ja sen liikkuminen on keveää ja vaivatonta. Liikuntaa se tarvitsee ja lisäksi monenlaista älypuuhaa. Luonteeltaan se on ollut ainakin minulle sopiva, riittävän avoin omalle porukalle ja melko sosiaalinen myös toisille koirille. Ulkomuodossa miellyttää liioittelemattomuus ja helppous. Turkki on helppohoitoinen, vaikkakin tiiviin pohjavillan irrotessa karvanlähtö ei jää huomaamatta.

– Pidän siitä, että rotu on vielä varsin monimuotoinen. On hienoa, että saman rodun edustajiin mahtuu niin monennäköistä koiraa värien, korvien, häntien ja turkinpituuden puolesta. Luonteissa on ilmeisesti myös paljon vaihtelua, porokoira on kovin mutkaton ja kiintyy vahvasti omistajaansa, kertoo Korhonen. 

Itsenäinen päätöksentekijä

– Lapinporokoira on ystävällinen ja viisas, se toimii kuin ajatus. Välillä tuntuu, että se on kuin omistajansa varjo, sanoo Pinja Hiltunen. – Aina ei tarvitse edes sanoa mitään ja porokoira toimii toivotulla tavalla. Se on ihmiselle nöyrä ja kykenee itsenäisiin päätöksiin työskennellessään.

– Porokoira osaa olla myös itsepäinen ja hankalasti motivoitava sille päälle sattuessaan. Jos ei jokin asia kiinnosta, niin se on lähes mahdoton siihen motivoida edes ruoalla, vaikka persoja ja ahneita ovatkin. Porokoirien kanssa on helppo matkustaa, ne sopeutuvat tilanteisiin hyvin. Kun ei touhuta mitään, käydään lepäämään kaikessa rauhassa. Toki koirakohtaisia eroja on, on myös niitä rauhattomia piippareita. Pidän porokoirista juuri sen takia, että ne eroavat monista muista paimenkoiraroduista vähemmän vilkkaalla luonteellaan ja terävyyden vähäisyydellään. Meillä corgit ja terrieri hoitavat terävyyden porojenkin edestä, sanoo Hiltunen. 

– Porokoira on ulkona viihtyvä ja säänkestävä, sanoo Riikka Palmula (kennel Mintline's). – Luonteeltaan omat porokoirani ovat olleet helppoja käsitellä, nopeaoppisia sekä sopivasti ohjaajapehmeitä. Porokoirat ovat yleiskoiria. Omien kanssa on helppo elää ja olla. Ne eivät rähise toisille koirille ja rakastavat ihmisiä. Porokoira on aktiivinen koira, joka vaatii tekemistä. Ellei sille keksitä, se keksii itse. Joidenkin mielestä porokoira ei sovellu rivi- tai kerrostaloon, mutta itse rivitalossa porokoiran kanssa asuneena voin sanoa, että se on ihan omistajasta kiinni, sanoo Palmula.

Tarkkaileva ja harkitseva

– Lapinporokoiran luonne on ohjaajalle haasteellinen, sanoo porotilallinen ja porokoirakouluttaja Tiina Pulska. – Mutta kun koira pääsee työn makuun, on näistä ominaisuuksista vain hyötyä. Lapinporokoira on yleisesti rauhallinen, ystävällinen, toiminnanhaluinen, tarvittaessa palveluhaluinen ja reagoi ympäristöön herkästi.

– Rauhallisuus on valttia herkkien paimennettavien eläinten, kuten porojen kanssa. Harkitseva lapinporokoira on turvallinen valinta puolivillien porojen paimentamiseen, mutta koiran ja poron hienovaraista kommunikointia on opittava lukemaan, ettei hätäile nuoren koiran kanssa. Saattaa näyttää siltä, että koira ei oikeastaan tee mitään pyöriessään tiellä poroaidassa. Todellisuudessa se tekee kovasti työtä oppiakseen kommunikoimaan ja lukemaan poroa ja sen käytöstä.

– Lapinporokoira on yleensä ottaen kunnioittava ja ystävällinen paimennettaviaan kohtaan, jatkaa Pulska. – Sen ei tarvitse käyttää hampaitaan tai liikaa painetta, kun sen luontaiset, herkät toisten eläinten lukemisen taidot ovat hyvin kehittyneet. Ja porokoira pyrkii paimennustyössä kunnioittamaan ja käyttämään hyväkseen laumanlukutaitoaan enemmän kuin aggressiota tai suoraan saalisviettiin perustuvaa paimennustyyliä, sanoo Pulska.

– Palveluhalukkuus on vahvasti sidoksissa siihen, minkälainen suhde ohjaajalla on koiraansa. Lapinporokoira on usein yhden ihmisen koira. Eli käytännössä sen koira, joka siihen on luonut läheisimmän suhteen pentuajasta lähtien, tarjonnut läheisyyttä ja ruokaa, kuljettanut mukanaan, kouluttanut ja myös vaatinut koiralta kuuliaisuutta ja oikeaa käyttäytymistä. Herkkyyttä lapinporokoira tarvitsee työssään, jotta se reagoisi mahdollisimman nopeasti. Mutta myös ohjaajan on opittava hyödyntämään tämä oikein ja annettava koiran oppia itsenäisesti ratkaisemaan työssä eteen tulevia tilanteita. Ei poromiehellä, joka keskittyy työhönsä täysillä kootessaan poroja, ole aikaa käskyttää koiraansa jatkuvasti. Koiraan on voitava luottaa kun se on tarpeeksi kokenut työssään, korostaa Pulska.

Porokoirasta on moneksi

– Olen porotaloutta seuratessani nähnyt millaisissa olosuhteissa porokoiran pitää työskennellä, ja mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka ovat tärkeitä, jatkaa Annukka Ylihannu (Hattivatin kennel).

– Tärkeää on, että koiralla on tiheä, kaksikerroksinen turkki, joka hylkii vettä ja joka peittää koko koiran, korvannipukoista hännänpäähän. Mahanalustan on myös oltava karvainen, mikä on tärkeää erityisesti narttukoiralle. Vanha malli oli se, että paksu pohjavilla nosti karkeamman peitinkarvan pystyyn. Karvavirheistä pahimpana pidän ohutta makaavaa karvapeitettä. Koiran on pystyttävä istumaan kelkan kyydissä -30C asteen pakkasessa, silloin myös korvien tulisi olla mahdollisimman pienet ja karvaiset. Lapinporokoiran ei tarvitse olla ulkomuodoltaan kloonatun näköinen, tarpeita on työkäytössäkin monenlaisia. Jotkut haluavat pienempiä, jotkut korkeajalkaisempia koiria, selostaa Ylihannu.

– Olisi mielestäni korkea aika miettiä, mihin tarkoitukseen lapinporokoiraa kasvatetaan, ehdottaa Annukka Ylihannu. – Kaikki pennut eivät mahdu porotöihin, muitakin tehtäviä tälle rodulle toki löytyy. Pelastuskoirina ne tarvitsevat jokseenkin samat ominaisuudet kuin porotöissä: niitten tulee olla ketteriä liikkumaan, sitkeitä ja niillä pitää olla kyky itsenäiseen työskentelyyn. Olen kuullut jopa vannoutuneitten saksanpaimenkoiraihmisten kehuvan porokoirien työskentelyä pelastustehtävissä. Tällä saralla olisi vielä paljon tilaa. Agility on myös monelle porokoiralle innostava laji. Maatilojen pihakoiriksi ja paimeneksikin ne soveltuvat, kehaisee Ylihannu.

Marja ja Juho Talvitie kertovat kasvatistaan, joka ostettiin Sveitsiin laviinikoiraksi. Sveitsiläiset alppijääkärit halusivat kokeilla helikopterilennoilla saksanpaimenkoiraa kevyempää porokoiraa. Juho Talvitie kertoo epäilleensä, miten porokoira saadaan koulutetuksi läpäisemään laviinikoirille asetetut tiukat tottelevaisuusvaatimukset, suojelua myöten. Koira oli kokeet läpäissyt, koska myöhemmin Talvitiet saivat lukea lehdestä kasvattinsa pelastaneen Alpeilla ihmisiä lumivyöryn alta. - Ilmeisen haastavaa kouluttaminen kuitenkin oli ollut, koska porokoiran ura Alpeilla taisi loppua siihen yhteen, myhäilee Talvitie.

Porokoiria on viime vuosina koulutettu toimimaan myös raatokoirina. Raadellun poron ruhon löytyminen mahdollistaa sen, että poroisäntä saa valtiolta jonkinlaisen petokorvauksen menetyksestään.

Haasteellinen riistavietti

– Porokoiraa en suosittele pelkäksi seurakoiraksi, sanoo Minna Mäkelä (Aikamerkin kennel). – Tämä on toimintaa vaativa rotu, joka turhautuu jos sillä ei ole riittävästi tekemistä. Turhaantuessaan ne saattavat tuhota sisustusta ja karkailla. Varsinkin urosten omistajille saattaa koiran energisyys tulla yllätyksenä. Alle kaksivuotiaita porokoirauroksia on turhan paljon myytävänä pitovaikeuksien vuoksi. 

– Haasteellista rodussa on riistavietti. Luonnossa liikkuessani pidän koiria mahdollisimman paljon irti. Ne pyrähtävät helposti juoksemaan riistan jäljille, mutta tulevat kyllä kutsusta takaisin. Irti ollessaan ne pyrkivät myös liikkumaan aika etäällä omistajasta, mikä johtuu varmastikin rodun alkuperäisestä käyttötarkoituksesta. Näistä syistä johtuen luonnossa liikkuminen porokoiran kanssa ei ole niin helppoa kuin seurakoirien kanssa. Mielestäni porokoiran tulee kuitenkin saada revitellä päivittäin irti, jotta se voi purkaa liikkumisen tarvettaan.

– Porokoira tarvitsee paljon liikuntaa ja aktiviteetteja, korostaa myös nuori kasvattaja Tanja Anhava (kennel Poatsu). – Se pärjää hyvin ulkokoirana, mutta ei halua olla siellä koko ajan yksin, vaan haluaa olla omistajansa matkassa. Meillä koirat kulkevat joka paikassa mukana ja tunnistavat, jos mennään mieluisille paikoille, esimerkiksi poroaidalle.

– Porokoira on myös sopeutuvainen. Joillakin ne ovat aivan sisäkoiria. Silloin ne eivät kasvata niin paksua pohjavillaa. Itse aikoinaan otin porokoiran, koska meillä on poroja ja tarvittiin työkäyttöön koira. Meille tuli narttu Hattivatin Sammaleinen. Tämän nartun kanssa kuljetaan myös koiranäyttelyissä. Siitä sitten alkoi kiinnostukseni tätä hienoa suomalaista käyttökoirarotua kohtaan ja aloin kasvattaa niitä. Ensimmäinen pentue syntyi 2011, kertoo Anhava.

– Ensimmäinen lapinporokoirani oli syntynyt 1999, kertoo Anne Sarste. En tiennyt rodusta mitään silloin, mutta äkkiä se vei mennessään. Hukkaperä Virkku oli elämäni koira. Omilla jaloillaan seisova, ei milloinkaan rähissyt muille vaan pelkästään olemassaolollaan viestitti rauhallisen itsevarmaa olemustaan. Koira jonka kanssa pystyi menemään minne vaan ja aina se oli kuin kotonaan, rodulleen tyypillisenä parani vain vanhetessaan. Vieraat ihmiset se tervehti rauhallisen kohteliaana, mutta sen jälkeen ei enää ollut kiinnostunut. Lampaita paimensi erinomaisesti heti alusta alkaen.

– Otin vanhemman rinnalle Aikamerkin Tillin. Vanhempi opetti nuoremman talon tavoille. Tottelevaisuutta harrasteltiin avoimeen luokkaan asti. Nuoremman kanssa aloitettiin lammaspaimennus kun koira oli noin kolme vuotta. Läpäistiin ensimmäisenä lappalaiskoirakkona amerikkalainen vaativa lammaspaimennuskisarata. Kolmas lapinporokoiraurokseni Maijuntuvan Pikku Pehtoori läpäisi tänä kesänä vähän yli vuoden iässä FCI:n paimennuksen taipumuskokeen ensimmäisenä lapinporokoirana. Loppukesästä käytiin vielä suorittamassa paimennuksen esikoe, ensimmäisenä lappalaiskoirana. Kaikki koirani ovat olleet hyviä lampaiden kanssa, vaikka olivat vasta aikuisena niitä ensimmäisen kerran nähneet. Paimennus vaan on niin selkäytimessä, vakuuttaa Sarste.

Harrastuskoiria kiireestä kantapäähän

– Porokoirat ovat varsin taitavia nenänkäyttäjiä, jäljitys ja henkilöhaku ovat niille varsin sopiva harrastus, sanoo Kati Savukoski (kennel Arapiekka). – Oikeanlaisella koulutuksella porokoirasta saa kivan ja aktiivisen harrastuskoiran.

– Ohjaajapehmeys ja itsenäisyys tuovat haastetta koulutukseen, porokoira heittää helposti hanskat tiskiin, jos ei ymmärrä mitä siltä vaaditaan. Toisaalta se myös ajattelee itse, ja tarjoaa kaikenlaista vaihtoehtoista toimintamallia jo opittuihin juttuihin. Onhan se hauskaakin, muttei välttämättä toivottavaa kokeita ajatellen.

– Paimennustaipumuksia pitäisi testata enemmän, koska niitä selvästi löytyy tästä alun perin käyttökoirana toimineesta rodusta. Harrastaminen onkin lisääntynyt kun paimennuskoulutusta on ollut enemmän tarjolla. Rodun monimuotoisuus tuo suurta vaihtelua luonteisiin ja ulkonäköön. Näyttelymenestyjiä on aika vähän, vaikka se tuntuu olevan suurin harrastajaryhmä porokoirissakin. Porkkis taipuu moneksi. Se on liioittelematon peruskoira, josta saa hyvän ystävän metsälenkeille ja ärhäkän kodinvahdin, kertoo Kati Savukoski.

– Nykyinen suuntaus, jossa porokoirien päätehtävä on olla näyttelykoirana, ohjaa rotua mielestäni väärään suuntaan, kritisoi Annukka Ylihannu. – Luonteenpiirteet, jotka työkäytössä ovat välttämättömiä, kuten sinnikkyys, energisyys ja rohkeus ovat pikkuhiljaa muuttumassa pehmeydeksi ja ylirauhallisuudeksi. Seurakoiralle ovat ihan hyviäkin, mutta tähän tarkoitukseen on olemassa kymmeniä muita rotuja. Jalostuksella pitäisi pyrkiä säilyttämään tämä monipuolinen, kotimainen työkoirarotu käyttöönsä soveltuvana. Valionarvon saavuttamiseksi voisi harkita vaikka jonkinlaista rodulle sopivaa luonnetta ja toimivuutta kuvaavaa testiä näyttelysaavutusten lisäksi, pohtii Ylihannu.

– Pentueitten määrä on mielestäni tällä hetkellä jopa liian suuri siihen nähden, miten paljon löytyy omistajia, jotka ovat valmiita panostamaan koiransa koulutukseen ja kasvatukseen, sekä antamaan sille riittävästi fyysistä ja psyykkistä haastetta. Porokoira on jalostettu aikanaan ihmisen päivittäiseksi seuralaiseksi, vahtikoiraksi ja jaksamaan juoksemista raskaissa, kylmissä oloissa tuntikausia. Mitä tapahtuu, jos se on suurimman osan päivästä yksin, saa liikuntaa ehkä muutaman kierroksen korttelin ympäri, henkisiä haasteita on lähinnä yksinolon kestäminen. Porokoira ei ole laiskan ihmisen koira, mutta silti siinä on myös olemassa off- vaihde, jos se saa käyttää energiaansakin.

– Porokoira on onnellisimmillaan saadessaan seurata omistajaansa koko päivän milloin missäkin. Täällä pohjoisessa on mukava seurata työkoiria, jotka istua napottavat isännän vieressä Hiacen etupenkillä kirkottelureissuillakin, sanoo Ylihannu.

Pennut varsinaisia äänenkäyttäjiä

– Lapinporokoiran kasvatus on haastavaa koska kaikki jalostusmateriaali, mikä on saatavilla, on Pohjoismaissa, korostaa Pinja Hiltunen. – Materiaalia ei siis haeta mistään muualta. Toki rotukirjat ovat auki, joten pohjoisen poromiesten koiria saadaan rotuun silloin tällöin. Niiden taustoista vain ei välttämättä tiedetä yhtään mitään, sekin on oma haasteensa.

– Luonteen, terveyden ja ulkomuodon lisäksi tulee vielä ottaa huomioon, ettei sukusiitosaste nouse liian korkeaksi. Joten haasteita riittää, nykypäivänä tämä taitaa olla haaste rodussa kuin rodussa. Porokoiria kasvattaessa täytyy olla hyvät tilat, enkä voisi kuvitella kasvattavani porokoiria missään kerrostaloasunnossa. Pennut lähtevät liikkeelle aikaisin ja äänenkäyttö on jotain uskomatonta. Kymmenpäinen corgipentue ei ole mitään neljän porokoirapennun rinnalla, nauraa Hiltunen.

– Porokoirat ovat kovin itsenäisiä ja tykkäävät tehdä omia lenkkejä, mikäli silmä välttää, sanoo Raisa Niskasaari viiden porokoiran kokemuksella. – Kesällä edesmennyt porokoiranarttuni Alli oli erikoistunut ovien availuun. Outoa siinä oli, ettei se availlut ovia jatkuvasti, eikä sen tarkoituksena ollut varastaa ruokaa.

– Heräsin eräänä aamuna jäätävään kylmyyteen. Molemmat ulko-ovet olivat auki ja Alli nukkui tyytyväisenä sohvalla. Koira ei tätä ennen ollut koskaan nukkunut sohvalla tai koiranpetissä, koska sille näytti tulevan kuuma. Nyt Alli näytti hyvin tyytyväiseltä elämäänsä, koska oli saanut läpivedon asuntoon, nauraa Niskasaari ja kertoo toisen esimerkin rodun itsenäisyydestä.

– Koiraani Narua oli treenattu viestiä varten ja kokeiltiin kimppatreenejä. Lähetin koiran B-pisteeltä, mutta toinen ohjaaja ilmoitti, ettei koira tullut A:lle. Kimppatreenit jatkuivat noin parisen tuntia, eikä koiraa näkynyt, ei kuulunut, eikä kesken treenien ollut mahdollista koiraa etsiä. Kun treenit oli saatu päätökseen, kutsuin Narua. Se tuli noin 50 metrin päästä puskan takaa laiskasti kävellen. Ilmeisesti se oli istunut koko ajan siinä sopivassa piilossa ja katsellut muiden koirien juoksemista edestakaisin kuin pingispeliä. Hyvin se kuitenkin viihtyi treeniajan itsekseen samassa paikassa, sanoo Niskasaari.

Nykyaikaa poromettässä

– Kasvattini oli työkoirana poroja aitaan laitettaessa ajautunut erilleen isännästä jonkun toisen poromiehen matkaan aitasiulojen varteen, kertoo Annukka Ylihannu. – Isäntä oli alkanut kavereilta kysellä puhelimella, onko koiraa näkynyt. Eräs vastasi, että tuossa se on vieressä. Johon isäntä, että laitapa puhelin sen korvalle. No, toinen oli tehnyt työtä käskettyä. Isäntä oli komentanut puhelimeen koiralleen tänne käskyn. Koirapa oli heti kiltisti juossut isäntänsä luokse kotiin. Niin se nykyaika poromettäänkin ehtii, nauraa Ylihannu.

Kommentoi:

Koiramme