Mikko Kekäläisen kolumni: Paljon onnea, kolmevuotias!
Kajo-koira on tarkkanenäinen lagotto romagnolo. Sen isäntä Mikko Kekäläinen on tunnettu tv-toimittaja. (Kuva: Mikko kekäläisen kuva-albumi)
Kaikki koiran ottamiseen liittyvät periaatteet voi heittää ovesta ulos samalla avauksella, kun pentu tassuttelee sisään, toimittaja Mikko Kekäläinen kirjoittaa kolumnissaan.
"Tätä kirjoittaessani Sinä olet ollut meillä pian kolme vuotta. Miten ihmeessä tässä nyt näin kävi?
Vuosikausia minä jaksoin olla ehdoton. En tahtonut mukavaan elämäämme ylimääräistä vaivaa. Viisas ihmissiskosi on kuitenkin aina tiennyt, että riittävä määrä mankumista murtaa vahvimmankin vastarinnan. Kun sitten eräänä päivänä se perheemme toinen aikuinen – se, joka harjaa turkkisi – sanoi, että onhan meidän ainakin järkevästi keskusteltava tästä, tiesin, että kyse on enää vääjäämättömän viivyttämisestä.
Tapasimme ensimmäisen kerran, kun olit vain viiden viikon ikäinen. Siitä villinä vinkuvasta pentukasasta Sinä tulit luokseni ja nuolaisit nenääni. Emme me Sinua valinneet, Sinä valitsit meidät, ja minä toivon joka päivä, että olet valintaasi tyytyväinen.
Opiskelin kovasti elämistä koiran kanssa. Luin monta kirjaa ja tiesin tismalleen, miten Sinut koulutetaan koiraksi, joka käyttäytyy aina moitteettomasti. Kävelee sievästi sivulla eikä koskaan hauku muille koirille eikä ihmisille.
Nyt olet kolme vuotta säntäillyt nenäsi perässä, ja minä voin vain yrittää pysyä käsi ojossa mukana ja kadehtien ihmetellä, miten ihanalta maailmasi mahtaakaan tuoksua.
”Suurin koirarakkaus välkehtii hetkissä, joissa peli on menetetty.”
En ole sinun isäsi, isisi enkä iskäsi. Kuinka voisinkaan, kun sinä opetat minua paljon enemmän kuin minä Sinua? Sen opetit ensimmäisenä, että kaikki periaatteet voi heittää ovesta ulos samalla avauksella, jolla pentu tassuttelee sisään.
Me olimme jyrkästi sitä mieltä, että sänkyyn Sinä et sitten tule. Etkä tullutkaan, kunnes kasvoit niin isoksi, että pystyit itse siihen hyppäämään. Nyt tiedän, että kaikkein suurin koirarakkaus välkehtii juuri niissä hetkissä, joissa peli on menetetty. Kun viimeinen asia, jonka kuulen ennen nukahtamista, on Sinun uninen huokauksesi korvani vieressä.
En minä ymmärrä, miten Sinä nuo kaikki taikasi teet. Sinunhan pitäisi olla aika yksinkertainen olento. Mutta kun häntäsi heiluu pimeänä talviaamuna, niin me ennen niin aamukärttyiset ihmiset puhkeamme käsittämättömään lässytykseen ja tuntuu kuin tykkäisimme myös toisistamme vähän enemmän. Sinä et tullut jakamaan meidän rakkauttamme vaan toit oman rakkautesi mukanasi ja laitoit sen jakoon.
Olin ihan hassu, kun ajattelin, että Sinusta olisi vaivaa. Jos Sinä et veisi minua joka päivä ulos, senkin ajan minä selaisin puhelimeltani, miten joku tyhmä ihminen on taas isottelemassa ja kiusaamassa pienempiään.
No sen yhden kalliin maton kulman Sinä kyllä söit, mutta tiedän, että teit sen vain siksi, että sitten joskus, kun Sinä et enää ole meillä, me näemme joka päivä pentuhampaidesi jäljet ja ymmärrämme, ettei tunnearvoa voi rahalla mitata.
Olen aina pitänyt koiraihmisiä outoina; hassahtaneina höpsöinä, joiden järjen lemmikki on sumentanut ja korvannut sen jollain logiikan tavoittamattomalla ajatushattaralla. Olen edelleen samaa mieltä, nykyään satun vain olemaan suloisen onnellisesti yksi heistä.
Paljon onnea meidän kolmevuotiaalle koiraperheellemme. Kiitos Sinulle!
Lue lisää: Timo Parvelan kolumni: Heppu on humoristi
