Autoni on kotini
Liikkuvasta elämäntyylistä on tullut ilmiö ja monen unelma. Aino Huilaja ja Minna Juola tietävät, millaista on koiraperheen pakuarki. (KUVAT JERRY YLKÄNEN, PETRI JUOLA)
Irlanninterrieri Arska ei ole jäänyt yksin sen jälkeen, kun se muutti omistajiensa Aino Huilajan ja Jerry Ylkäsen kanssa pakettiautoon. Minna Juola kylvetti koiransa autopesuhallissa pitääkseen turkit näyttelykunnossa. Liikkuvasta elämäntyylistä on tullut ilmiö ja monen unelma. Millaista pakuarki on koiran kanssa?
Auto valmiina lähtöön
Kukaan ei oikein muista, miten herkkusääntö eskaloitui nykyiseen muotoonsa, mutta ainakin irlanninterrieri Arska noudattaa sitä tiukasti. Homma menee niin, että kun joku tulee ulkoa sisätiloihin, Arska saa siitä hyvästä palkinnon.
Arskan omistaja, toimittaja Aino Huilaja kertoo, että alun perin koira sai palkinnon siitä, kun se oli lenkin jälkeen asettunut puhdistettavaksi ja tassut oli saatu pyyhittyä.
–Nykyään Arska vaatii herkun, kun kuka tahansa tulee ulkoa ja vaikka se itse olisi odottanut sisällä, Aino sanoo.
–Vanhenevan koiran kanssa alkaa näköjään ote lipsua ja se saa kaiken, mitä keksii pyytää.
11-vuotias Arska perheineen on asunut liki kuusi vuotta pakettiautoon rakennetussa kodissa, jonka kompakteissa neliöissä tassujen siistimisestä tuli nopeasti oleellinen ohjelmanumero. Kun kodin kaikki toiminnot ovat samassa tilassa, rapa ja hiekka kulkeutuisivat muuten kaikkialle.
Oranssi pakettiauto on toiminut paitsi kotina myös Ainon ja hänen puolisonsa Jerry Ylkäsen työhuoneena. Sieltä käsin on luotu ja tuotettu muun muassa kirjoja, artikkeleja, podcasteja sekä Van life -tv-sarjaa, jonka kolmas ja viimeinen kausi julkaistiin Yle Areenassa syksyllä.
Samaan aikaan Aino, Jerry ja Arska ovat aloittaneet uuden elämänvaiheen ja hankkineet talon Ylläsjärveltä. Siellä heillä on ensi kertaa vuosiin paikoilleen rakennetut seinät ja katto sekä lattialämmitys, jota Arska näyttää rakastavan.
–Emme kyllästyneet pakuiluun, mutta pohjoinen talvi, sen lumet ja hiihtomahdollisuudet, vetivät puoleensa, ja pakussa se on aika vaativaa. Auto on tuossa pihassa ja valmiina lähtöön, jos reissuhammasta alkaa taas kolottaa, Aino kertoo.
Pakuelämästä haaveileville Aino Huilaja suosittelee testireissuja ennen lopullista muuttopäätöstä. ”Liikkuva elämänmuoto on stressaavaa ja jokainen kestää sitä eri tavalla. En lähtisi siihen testaamatta, oli sitten koiraa tai ei.” Arska-koira tykästyi Van life -vuosinaan automatkailuun niin, että se on aina valmiina reissuun. (KUVA: Jerry Ylkänen)
Ensin tehdään testi
Arska tuli uutisankkurina tunnetun Aino Huilajan ja ohjaaja Jerry Ylkäsen elämään loppuvuodesta 2014, kun pariskunta oli muuttanut vuokrakodista ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Huoneisto Helsingin Hakaniemessä oli juuri remontoitu ja lattiat maalattu kauniin valkoisiksi.
–Muistan laittaneeni someen kuvan, että kauankohan lattiat pysyvät siisteinä, Aino kertoo nauraen.
"Kyllä me mietimme paljon sitä, miten koira selviäisi, jos reviiri ja tutut kulmat vaihtuisivat kokonaan."
Hänen lapsuudenkodissaan pohjoisen Kaukosessa oli aina ollut koiria, metsästyskäyttöön kasvatettuja suomenpystykorvia. Irlanninterrierissä taas viehätti sosiaalinen jääräpäisyys.
–Halusin koiran, joka paremmin sopisi omille taidoilleni, seuralaiseksi ja myös aktiiviseksi liikkujaksi ulkoilmaelämään.
Hakaniemessä Arskalle muodostui tutut kulmat sekä kaveripiiri – mäyräkoira Alvi ja pieni terrieri Hermanni – jonka kanssa se hengaili ulkoillessaan. Arska kävi säännöllisesti trimmaajalla ja rokotuksilla tutulla eläinlääkäriasemalla.
Se ehti elää Hakiksen kundina viitisen vuotta, kunnes Aino ja Jerry innostuivat seikkailemisesta matkailuautolla.
–Kyllä me mietimme paljon sitä, miten koira selviäisi, jos reviiri ja tutut kulmat vaihtuisivat kokonaan.
Arskaa oli pennusta alkaen totutettu liikkumaan ihmisten ilmoilla: se matkusti junalla pohjoiseen ja metrolla Helsingin sisällä ja kulki mukana kahviloissa sekä kyläpaikoissa. Silti Aino ja Jerry päättivät tehdä kaksi testireissua nähdäkseen, miten pärjäisivät itse ja miten koira sopeutuisi autolla matkustamiseen.
–Kävimme lainatulla asuntoautolla muun muassa Lofooteilla. Oli rohkaisevaa nähdä, ettei Arska kärsinyt matkapahoinvoinnista eikä se jännittänyt uusia paikkoja. Aina kun se hyppäsi ulos autosta, se oli utelias oma itsensä, korvat pystyssä ja häntä heiluen, Aino kertoo.
–Näytti siltä, että liikkuva elämäntapa voisi olla sille mahdollista.
On mielikuvia – ja on arki
Aino ja Jerry muuttivat oranssiin pakettiautoonsa syksyllä 2019 ja etenivät eteläiseen Eurooppaan, kunnes koronapandemia pysäytti maailman matkailun.
Koronan vaikutuksesta ja kotimaanmatkailun lisäännyttyä matkailuautojen suosio on kasvanut lähes räjähdysmäisesti. Vuonna 2024 matkailuautojen ensirekisteröinnit Suomessa nousivat yli 10 prosenttia.
Myös somessa pakuelämän esittelystä on tullut ilmiö. Yksistään Instagramissa löytyy 18,5 miljoonaa julkaisua tunnuksella #vanlife.
Mielikuvissa pakuelämä helposti on alati vaihtuvia rantamaisemia, auringonnousuja luonnon äärellä ja mukavan huoletonta liihottelua. Voi se hetkittäin olla sitäkin, mutta Aino muistuttaa, että arkeen vaikuttavat monet tekijät, kuten koira.
–Arskan aikuistuessa huomasimme, että se alkoi herkästi saada köniinsä muilta uroksilta. Ehkä se viestii jotain sellaista hierarkiaa tai energiaa, joka herättää muissa koirissa ärsytystä, Aino kuvailee.
–Siksi me emme voi esimerkiksi mennä rannoille, missä näemme koiria vapaana.
Varsinkin Etelä-Euroopassa seikka on pidettävä mielessä: on kulkukoiria, lemmikkejä pidetään irti ja on vahtikoiria turvaamassa pihoja ja omaisuutta.
–Kulttuurinmuutoksen huomaa suunnilleen Puolan korkeudella. Mitä etelämmäs mennään, sitä enemmän törmää vapaana liikkuviin koiriin. Se voi olla pelottava kohtaaminen, kun aidan takana iso vahti alkaa yhtäkkiä räyhätä.
Ja joskus voi käydä köpelösti, kuten kerran Espanjassa, kun Aino oli kävelyllä Arskan kanssa. He lähestyivät villaa, jonka isäntäpari oli siirtämässä tavaroitaan autoon ja kaksi vartijakoiraa pääsi pihasta karkuun. Ihmiset eivät huomanneet Arskaa ja Ainoa toisin kuin suuret vahdit, jotka syöksyivät kohti rähisten.
–Siinä me sitten pyörittiin piirissä, kun koirat yrittivät iskeä Arskaan ja minä yritin pitää niitä loitolla vaellussauvallani. Lopulta omistajat juoksivat ne kiinni, eikä mitään pahempaa ehtinyt tapahtua, Aino kuvailee.
Aino Huilajan ja Jerry Ylkäsen Arska-koira haluaa nukkua ihmistensä sängyssä, jota pakun remontissa korotettiin hieman. ”Nyt se ei pääse hyppäämään – tai ei halua oppia hyppäämään sinne. Niinpä me toimimme sen hissinä. Öisin se ilmoittaa ölinällään, että tarttis päästä juomaan”, Aino kertoo. (Kuva: Jerry Ylkänen)
Myös ympäröivät olosuhteet vaikuttavat pakuilun sujuvuuteen; äänet, turvallisuus ja sääolot. Joskus autolle on pitänyt etsiä varjoisampi tai tuulisempi paikka, kun puuttomalla rakkalla olo on käynyt tukalan kuumaksi. Aino ja Jerry eivät liioin jätä autoa paikkaan, joka vaikuttaa vähänkään turvattomalta: kyydissä on paitsi arvokasta kuvauskalustoa, myös Arska.
–Varsinkin alkuaikoina Arska oli valpas ja kuuli pienemmätkin rasahdukset ulkoa. Vaikka se tuntui turvalliselta, ajattelen silti, että me ihmiset olemme vastuussa koirasta eikä koira ole vastuussa itsestään, Aino sanoo.
–Kaupassakin käymme usein erikseen, kun emme halua jättää Arskaa yksin autoon.
Vaihtuvissa paikoissa on löydettävä koiralle sopivat muonat ja eläinlääkäri, joka ei ole se kotikorttelin tuttu. Arska on päätynyt hammasoperaatioon Espanjassa ja hoidattamaan korvatulehdusta Lofooteilla. Ruotsin Jönköpingissä on yleensä sopiva etappi hakea ekinokokkilääkitys Suomeen paluuta varten.
–Paitsi että edellisreissulla se melkein unohtui ja jouduimme sunnuntaipäivystykseen. Yhden tabletin nielaisulle tuli hintaa 300 euroa, se oli kallis unohdus, Aino parahtaa.
Koko ajan yhdessä
Pakuilu elämäntapana on johtanut siihen, että perheen tavaramäärä on vähentynyt Helsingin-vuosista. Ainon mukaan Arskakaan ei ole materialisti. Sillä on yksi solmulelu, jonka vetoleikistä se innostuu hetkeksi, sekä oravatyyny, jota se halailee iltaisin. Peti ja lammastaljakin Arskalla on, mutta ei se niillä viihdy. Mieluummin se nukkuu sängyssä.
"Koira on laumaeläin, ja ajattelen, että tämä on ollut sille varmaankin hieno muutos."
Aino sanoo, että kodin pienuus ei ole ollut koiralle haastavaa.
–Meille ydinajatus oli nauttia mahdollisimman paljon ulkoilmaelämästä. Emme lähteneet tähän kököttääksemme autossa sisällä tai ajellaksemme paikasta toiseen vain ajamisen ilosta.
Arskalle pakuelämään siirtymisessä suurin muutos oli, että se saa koko ajan olla ihmistensä kanssa.
–Koira on laumaeläin, ja ajattelen, että tämä on ollut sille varmaankin hieno muutos, Aino pohtii.
–Kyllä sydäntä vähän särkee nyt miettiä Arskan ensimmäistä viittä vuotta ja miten paljon se oli silloin yksin. Sellainen on kuitenkin täysin normaalia, kun omistajat ovat kaksi työssä käyvää aikuista.
Arska-koira on Van life -vuosinaan tykästynyt automatkailuun niin, että se on aina valmiina reissuun. ”Arskasta on tullut ihan mahdoton yksityisautoilija. Se ei meinaa lähteä mökinkään pihasta ilman autokyytiä. Jos joku avaa oven, koira on ensimmäisenä penkillä”, Aino sanoo. (Kuva: Jerry Ylkänen)
Pakuarjessa Arska on tottunut pääsemään mukaan kaikkialle eikä se suostu enää jäämään ollenkaan yksin.
–Ja me maksamme siitä kallista hintaa, Aino naurahtaa.
Van lifen uudella kaudella on esimerkiksi jakso, jossa Aino ja Jerry tutustuvat Hailuotoon haastateltavansa kanssa sähköpyörillä. Koska Arskaa ei voinut ottaa mukaan, sille palkattiin hoitaja hotellihuoneeseen kuvausten ajaksi.
Aino pohtii, että jatkuva yhdessäolo on kasvattanut myös koiran merkitystä ihmisilleen.
–Moni sanoo, että koira vie lenkille ja saa liikkumaan. Meillä se on vähän päinvastoin, sen läsnäolo rauhoittaa menoa. Arska tuo myös valtavasti iloa ja sillä on loistava huumorintaju, Aino kuvailee.
–Ei se tietenkään ole ihmisen korvaaja. Mutta en minä varmaan Arskaa ottaessa osannut ajatella, miten olennainen osa arkeamme siitä tulisi.
Minna Juola on pessyt koiriensa turkkeja autohalleissa ja föönannut niitä parkissa meripuiston edustalla. ”Ohikulkijat ovat monesti katsoneet kieroon, että mitä hemmettiä tuo puuhaa.” (Kuva:Petri Juola)
Autoarki innosti uuteen ammattiin
Autohallin huoltopaikoilla seisoi kuusi valtavaa matkailuautoa, joita miehet ropelsivat kuntoon, puunasivat ja kiillottivat. Yhdellä huoltopaikalla ei seissyt autoa vaan trimmipöytä, sen päällä musta amerikancockerspanieli ja koiran äärellä Minna Juola, katse keskittyneesti spanielin karvoissa. Klips, klips, trimmisakset leikkasivat luotisuoraa helmaa.
Minna on pessyt ja hoitanut koiriensa turkkeja myös leirintäalueen huoltotiloissa, autonpesuhalleissa, ulkoilupuiston laidalla ja näyttelyalueiden laitamilla, kuten Ruotsin Jällivaarassa tunturin kupeessa.
Harjauspiste rakentuu nopeasti myös matkailuauton terassille tai sisätilaan, yleensä kohtaan, missä on valoisinta tai tuulee vähiten. Otsalampun valossa syntyy valiotason jälkeä: asuntoautossa trimmattu musta jenkki napsi aikoinaan Voittaja-näyttelyssä veteraanitittelit ja tänä kesänä Minnan tiibetinterrieristä tuli kansainvälinen ja kolmen maan muotovalio.
– Yhden trimmatun amerikancockerin turkin kasvatin takaisin näyttelykuntoon näiden asuntoautovuosien aikana, Minna lisää.
Kokkolalaiset Minna ja Petri Juola ovat asuneet neljä vuotta pyörien päällä. Ensimmäinen liikkuva koti oli tilava matkailuvaunu, sitten tuli kompaktimpi matkailuauto, ja nykyisellä matkailuautolla on pituutta kahdeksan metriä.
– Elämänmuutokseen innosti ajatus liikkumisen vapaudesta sekä halu karsia ja yksinkertaistaa arkeamme, Minna kertoo.
Autoarjessaan Minna ja Petri Juola harvoin parkkeeraavat samaan paikkaan edes kahdeksi yöksi. ”Yritämme mahdollisimman vähän herättää huomiota tai kanssaihmisille harmitusta. Tuntuu, että autokoteja yhä vähän kummeksutaan. Meillä on yksi sopimusparkki, mutta ei me sielläkään lojuta viikkotolkulla.” (Kuva: Petri Juola)
Koirien vuoksi sinkkusänkyihin
Asuntoauton arjessa pariskunnan koirat on huomioitu monessa kohtaa ja valintoja on tehty niiden hyvinvointi edellä. Perusjuttuja ovat kunnollinen ilmastointi, kestävät materiaalivalinnat sisustuksessa ja pysäköinti sinne, missä ulkoilumaastot ovat lähellä tai keli on lenkkeilyyn otollisin.
"Hiekkaa varisee sisälle, mutta sitten imuroidaan."
– Kun vaihdoimme vaunusta ensimmäiseen autoon, halusimme varmistaa, että koirille olisi enemmän lattiatilaa. Tingimme omista nukkumistavoistamme ja valitsimme parivuoteen sijaan erilliset sängyt, Minna kertoo.
– Arvaa vain, olivatko koirat koskaan pedeissään siellä lattialla – no, eivät todellakaan. Ne nukkuvat mieluiten tuoleissa ja sohvalla.
Minnan koirilla on sadeviitat – ei haalareita, koska niissä runsaat turkit takkuuntuvat herkemmin – mikrokuituiset pyyhkeet sekä biothane-pannat ja -taluttimet, jotka kuivuvat nopeasti.
– Koska kaikki tarvikkeet pitää voida säilyttää autossa sisällä, niiden täytyy olla nopeasti kuivuvia materiaaleja. Esimerkiksi sateessa kastunut nahkahihna on märkä vielä pitkään lenkin jälkeen, Minna tietää.
Juolan koirat lenkkeilevät vähintään neljästi päivässä.
– Tassut putsaan magic towelilla, joka imee kosteuden hyvin. Hiekkaa varisee sisälle, mutta sitten imuroidaan.
Koirien kupit ovat sellaisia, joista vesi ei loisku liikkuessakaan. Kuivaruoka olisi jättisäkeissä kilohinnaltaan edullisempaa, mutta niiden varastointi autossa hankalaa.
– Säilytystilat lämpiävät helposti, kun niiden vieressä on laitteistoa, mikä voisi vaikuttaa ruokien säilyvyyteen. Siksi ostan mieluummin pienempiä säkkejä, Minna sanoo.
– Ja nyt, kun koiria on enää kaksi, hintavaihtelulla ei ole niin suurta merkitystä.
Aina lähellä
Suunnitellessaan muuttoa vaunuun vuonna 2020 Minna Juolalla oli sekalaumassaan neljä narttua ja uros. Oli selvää, ettei asumismuoto toimisi juoksuaikoina. Pitkään pähkäiltyään Minna päätti antaa uroksen serkulleen.
– Luopuminen ei ollut helppo päätös. Jos en olisi saanut koiralle niin hyvää kotia, koko elämänmuutos olisi todennäköisesti kaatunut siihen. Meille kuitenkin kävi ihanasti, Minna kiittelee.
Myöhemmin lauma pieneni, kun yksi koira kuoli vanhuuttaan ja toinen sairauteen. Nyt porukkaan kuuluvat 11-vuotias amerikancockeri Klaara sekä 6-vuotias tiibetinterrieri Paananen.
– Vaikka autoarjessa kaikki sujuu ja tuntuu olevan mahdollista, jostain syystä koen, että uutta pentua en tähän ottaisi.
Ulkopuolisilta Minna yleensä kuulee aina samat kysymykset, jotka liittyvät koirien tilan tarpeeseen ja siihen, miten ne tulevat keskenään toimeen.
– Siitä olen ylpeä, että meillä koirat eivät tappele. Kaikki on sujunut hirmu luontevasti. Koiratkin ovat omaksuneet rutiinit ja tavat, joilla arki sujuu, Minna sanoo.
– Koirat tietävät, ettei ovesta voi rynnätä ulos ja toisaalta ne odottavat nätisti vuoroaan, kun pannat lenkin jälkeen riisutaan ja tassut pyyhitään auton ulkopuolella.
"Niukimmillaan käytin tiibetinterrierin pitkän turkin pesuun 5–7 litraa vettä."
Minna huomauttaa myös, että nykyisessä asumismuodossa koirat ovat aina omistajiensa seurassa tai välittömässä läheisyydessä työpaikan parkkiksella.
– Voin kyllä käsi sydämellä sanoa, että meidän koiramme ovat hirmu onnellisia.
Kaikki koirien tarvikkeet on Juolan perheessä mietitty autoarkeen sopiviksi. Myös fööni, jota auton sähköjärjestelmä jaksaa pyörittää. (Kuva: Petri Juola)
Ekstremehommaa
Liikkuvan kodin arjessa koirien turkinhoito on haastanut Minnan kekseliäisyyttä eniten. Välillä hän on kylvettänyt koiria autonpesuhalleissa, välillä ynnäillyt, miten pitkään suihkuun asuntoauton lämminvesisäiliö riittää. Vettä on milloin kannettu kanistereilla ja kuumennettu keittimellä.
– Kun turkin kastelee pesusienellä, vettä kuluu vähemmän. Sieni auttaa myös shampoon ja hoitoaineen imeytymisessä. Niukimmillaan käytin tiibetinterrierin pitkän turkin pesuun 5–7 litraa vettä.
Minna on laskenut perheen käyttäneen ensimmäisen vuoden aikana vaunussa yhteensä noin 14,5 kuutioita vettä. Suomalainen yhden aikuisen kotitalous kuluttaa vettä keskimäärin 44–51 kuutioita vuodessa.
– On tämä välillä ollut aikamoista ekstremehommaa, Minna myöntää.
– Ja lopultahan mulla meni kuppi nurin siihen. Olen hirveän tarkka koirieni hoidosta ja alkoi tuntua hullulta, että jokin niin säännöllinen askare vaati jatkuvasti niin älytöntä järjestelyä.
Minna kuuli tuttavansa vuokraamasta entisestä kampaamotilasta, teki siitä sopimuksen ja viritti tilaan koirilleen pesupaikan. Sitten yksi asia johti toiseen, ja nyt Minnalla on trimmaajan koulutus, toimitila sekä trimmaamopalveluja myyvä yritys.
– Tässä voi sanoa, että elämä on vienyt. Väitän, että en olisi nyt trimmaaja, jos emme olisi muuttaneet autoon turkkikoirien kanssa.
