Enemmän kuin museovahdit
Museokoirien avulla voidaan kertoa vierailijoille myös Reidar Särestöniemen koirista sekä hänen suhteestaan koiriin ja eläimiin, Saana Veltheim sanoo. (Kuva Jerry Ylkänen)
Museoissa harvemmin työskentelee nelijalkaisia ammattilaisia, mutta Kittilän Särestöniemessä on toisin. Siellä ahkeroi neljä museokoiraa ympäri vuoden. Koirilla on aina ollut Särestössä tärkeä rooli. Näin oli jo suositun mutta ristiriitaisen taiteilijan Reidar Särestöniemen aikaan.
Museoon saapuessa koirien asema Särestössä tehdään heti selväksi. Kun takana on viimeiset kymmenen kilometriä metsätietä pitkin ja auto jää parkkiin lumisten kuusten keskelle, huomio kiinnittyy infotaulun viereiseen laminoituun ilmoitukseen. Lumen alta pilkistää teksti: Museoalueella saattaa juosta irrallaan museokoiria. Koirat ovat kilttejä, mutta jos kohtaaminen koiran kanssa arveluttaa, soita infoon.
Tekstin perässä virnistää leveästi keltainen hymiö, mutta missään ei näy yhtäkään koiraa. Ei parkkialueella, ei museoalueella eikä taiteilijan lapsuudenkodin, Vanhan Särestön pihamaalla. Sieltä näyttää taapertavan koululaisryhmä jonossa oppaan johdolla, ja he kaartavat kohti vaaran rinteessä sijaitsevaa jykevähirsistä ateljeerakennusta. Silläkään suunnalla ei näy koiria.
Mutta kun kahvilarakennuksen oveen kiinnitetty tiuku helähtää, viimein tärppää. Meidät toivottaa tervetulleeksi Särestön terhakka vastaanottokomitea: kaksi suursnautseria ja kaksi mäyräkoiraa. Eripituiset hännät leikkaavat ilmaa vinhasti. Joku nelikosta haukahtaa kimakasti.
– Parkkipaikan ilmoitus on edellisten työntekijöiden ja heidän koiriensa perua. Nykyään koirat eivät kirmaa museoalueella omin päin, vaan ne ovat aina minun valvovan silmäni alla, selittää Saana Veltheim, neljän museokoiran omistaja ja Särestöniemi-museon palveluvastaava.
Heti perään hän tosin tekee pienen tunnustuksen.
– Kerran sattui kyllä poikkeus. Silloin valvova silmä ei ollutkaan hereillä, ja Mosku livahti omille teilleen museovieraiden kanssa.
Mutta palataan kahdeksanvuotiaan suursnautseri Moskun seikkailuihin hieman tuonnempana. Nyt se on asettautunut loikoilemaan mustalle matolle kahvilan liuskekivitakan edustalle. Siitä se voi seurata museovieraiden tulemisia ja menemisiä – aitiopaikalta tietenkin.
Tasavertaisia perheenjäseniä
Koirilla on aina ollut merkittävä rooli Särestöniemessä. Näin oli jo Särestön kuuluisan isännän, taiteilija Reidar Särestöniemen (1925–1981) aikaan. Silloin täällä elettiin hyvin perinteistä peräpohjalaista maatalon arkea.
– Oli hevosia, lehmiä, lampaita, pässejä ja hanhia. Ja sitten tietysti koiria, jotka olivat Reidarille kuin perheenjäseniä. Lapsena Reidar ei viihtynyt niinkään muiden lasten seurassa, vaan vietti aikaa enemmän itsekseen tai eläinten parissa, kuvailee kokoelma-amanuenssi Kaisa Kumpula.
Nelijalkaisten ystävien merkityksellisyydestä kertoo oivallisesti se, että viimeisimmälle koiralleen, bernhardinkoira Sielulle, Reidar Särestöniemi teetti vihreän kelkkahaalarin ja tossut talven seikkailuja varten. 1970-luvun lappilaiskylässä toppahaalariin puettu koira ei ollut aivan tavanomainen näky, joten voi varmaankin sanoa, että Reidar Särestöniemi ei ollut edelläkävijä ainoastaan kuvataiteessa, vaan myös koiramuodissa.
Koirat kulkivat isäntänsä mukana niin tunturivaelluksille kuin kauppareissuille lähikylään Kaukoseen, jonne seitsemän kilometrin matka taittui usein veneellä Ounasjokea pitkin tai talvikeleillä hiihtäen, myöhemmin moottorikelkalla. Tietä Särestöön ei tuolloin vielä ollut, vaan se rakennettiin vasta museon perustamisen myötä vuonna 1985.
Taiteilija Särestöniemi ei siis itse koskaan kulkenut kotiinsa autolla soratietä pitkin, toisin kuin ne tuhannet kävijät, jotka suuntaavat museoon tätä nykyä, kun värien ruhtinas Särestöniemi on noussut jälleen hitiksi. Viime vuonna taiteilijan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta, ja museoiden kävijäennätyksiä rikottiin niin Helsingin, Rovaniemen kuin Oulunkin näyttelyissä. Särestöniemi-museo on myös kärkikolmikossa Vuoden museo 2026 -kilpailussa, jonka voittaja valitaan toukokuussa.
– Kävijämäärä kaksinkertaistui myös meillä, ja vilinää on riittänyt juhlavuoden jälkeenkin, Saana Veltheim summaa.
Pienen museon henkilökunnalle juhlavuoden suosio on tarkoittanut välillä lähes ympäripyöreitä päiviä, ja on se tuntunut myös museokoirien arjessa. Tosin päinvastoin kuin voisi ehkä kuvitella: mitä vilkkaammaksi museon päivät käyvät, sitä rauhallisemmaksi koirat yleensä muuttuvat.
– Koirat ovat pelkästään nauttineet ihmisvilinästä, ja ne selvästi rauhoittuvat silloin. Ja onhan se minun vastuullani, että huolehdin niiden jaksamisesta. Museokoiran työ voi olla myös väsyttävää.
Töissä koirien paratiisissa
Särestön museokoirat ovat käytännössä aina olleet museon työntekijöiden omia koiria, jotka ovat kulkeneet omistajiensa mukana töihin. Reidarin ja hänen veljensä, museon perustaneen Antonin aikana Särestön koirat tietenkin asuivat täällä isäntiensä kanssa, mutta nykyisillä koirilla – Moskulla, Kutilla, Lassella ja Chicalla – on työajat. Ne ovat museolla vain silloin, kun palveluvastaava Veltheim on itse töissä ja jos hänen työtehtävänsä ovat sellaisia, että koirien on soveliasta tulla mukaan.
Museokoiraksi ei siis voi päästä julkisen haun kautta, mutta leikitellään silti hetki ajatuksella, että paikka Särestössä olisi auki. Millaisia ominaisuuksia työssä vaaditaan?
– Koiran pitää lähtökohtaisesti olla todella rohkea ja avoin. Se ei voi olla epäluuloinen, arka tai pelokas. Koirien tyypillinen työpäivä koostuu ihmisten vastaanottamisesta kahvilassa sekä silityksistä ja rapsutuksista, Veltheim avaa.
Joskus koirat ovat omistajansa mukana myös opastuskierroksilla, ja sattuipa kerran niinkin, että suursnautseri Mosku lähti opastushommiin yksinään. Veltheim etsi Moskua tuloksetta niin kahvilasta kuin henkilökunnan työhuoneista, kunnes viimein nosti katseensa valvontakameramonitoreihin ja näki Moskun galleriarakennuksessa, kahvilan naapurissa.
– Koira oli lähtenyt erään museoon tulleen pariskunnan mukaan ja johdattanut heidät galleriaan, kuten kuuluukin. Mosku tuntee reitin, jonka oppaat kulkevat vieraiden kanssa. Yleensä Mosku pysyy aivan lähellä minua, kun hän on sellainen nallukka, mutta silloin sattui olemaan hiljainen päivä museossa.
Liekö museokoiralla ollut siis hommista ja rapsutuksista pulaa, tylsää jopa? Ehkäpä. Moskun johdattama pariskunta oli joka tapauksessa ollut otettu siitä, että saivat opastuskierroksen Särestön museokoiralta. Koirat ovatkin useiden vieraiden keskuudessa vetonaula.
– Koirista tuleva palaute on pääosin ylistävää ja kiittävää. Ne ovat tärkeitä etenkin lapsiperheille, mutta myös aikuisporukat jäävät monesti kahvilaan koiria rapsuttelemaan. Meille saatetaan jopa soittaa etukäteen ja tiedustella, milloin Mosku on töissä, naurahtaa Veltheim katsoen lempeästi lattialla lepäävää mustaa suursnautseria.
Mosku on työskennellyt Särestössä tämänhetkisistä museokoirista pisimpään. Se on aloittanut pestinsä suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Veltheim itsekin, nelisen vuotta sitten.
– Koirien tuominen museoon ei ole ollut mitenkään suunniteltua, vaan koirien persoonat ovat soveltuneet tänne. Ja onhan Särestö koirien paratiisi, jonne kaikki neljä olisivat aina lähdössä mukaan. Täällä tulee huomiota, ja ne saavat olla mukana porukassa sekä välillä remuta pihalla.
Negatiivista palautetta koirista ei ole juuri tullut.
– Vaikka lähes kaikki museovieraat tuntuvat pitävän koirista, pitää kuitenkin muistaa, että jollakulla voi olla allergia tai joku voi pelätä koiria. Haluamme, että kaikilla on mukava tulla tänne, ja siksi museokoirat siirtyvätkin tarvittaessa toimistotöihin eli pois yleisistä tiloista.
Toimistoon rauhoittumaan
Tavallisesti Särestössä on työvuorossa yksi tai korkeintaan kaksi koiraa kerrallaan. Tänään museolla on poikkeuksellisesti koolla koko lauma meitä tapaamassa, ja vierailu on sovittu maanantaiksi, jolloin museo on yleisöltä suljettu. Silloin vastaanotetaan vain esimerkiksi ennalta sovittuja koululaisryhmiä.
– Meillä on käynyt viime aikoina muun muassa kahdeksasluokkalaisten Taidetestaajat-ryhmiä. Opettajilta on tullut kiittävää palautetta siitä, miten esimerkiksi Mosku hienosti huomioi vetäytyvämpiä oppilaita ja toisaalta rauhoittaa vilkkaimpia jo pelkällä olemuksellaan.
Ja toden totta, Moskun olemus on rauhoittava ja lempeä. Kun kahvilan oveen kiinnitetty tiuku taas hetken päästä helähtää, Mosku juuri ja juuri raottaa silmäkulmaansa ja päästää tulijan sisään ilman kummempia reaktioita. Sen sijaan seitsenkuinen suursnautseri Kuti on ovella alta aikayksikön honteloine raajoineen. Se härvää tulijan jaloissa niin intensiivisesti, että Veltheim pyytää sen luokseen kahvilan puolelle.
– Kuti on vasta työharjoittelussa, eikä tässä olla vielä ollenkaan varmoja, tuleeko hänestä koskaan kunnon museotyöntekijää. Kuti on kyllä äärimmäisen avoin ja rohkea, mutta hyvin vilkas. Se aikuistuu luultavasti seuraavat neljä vuotta, Veltheim huokaa hymyillen.
Kutia onkin vaikea kuvitella vanhemman suursnautserikollegansa tavoin lepäävän rauhassa omassa nurkkauksessaan tai ylipäätään vastaanottavan tulijoita ilman hillitöntä härdelliä.
Into pursuilee pahasti yli, ja sitähän ei työpaikoilla katsota aina hyvällä, olipa kyseessä sitten museo, toimisto tai kaupan kassa.
Samankaltaisia aloittelijan piirteitä löytyy myös nuoriso-osaston toisesta jäsenestä, yksivuotiaasta karkeakarvaisesta kaniinimäyräkoira Lassesta.
– Mutta Lassen innostus ei ole haitallista, kun se on niin pieni. Lasse on oikeastaan aina äärimmäisen suloinen, mikä tosin kääntyy vähän sitä itseään vastaan. Ihmiset haluavat automaattisesti ottaa sen syliin, mikä ei valitettavasti ole mahdollista. Minun on ajateltava koiran turvallisuutta ja sitä, ettei se vahingossakaan tipahda museovieraan käsistä.
Kymmenvuotias Chica on kokonsakin puolesta helposti lähestyttävä museokoira. (Kuva Jerry Ylkänen)
Toinen mäyräkoirista, kymmenvuotias Chica ei sen sijaan ole pyrkimässä kenenkään syliin, vaan kuurtoilee kahvilassa itsevarmasti omia reittejään. Chica tulee kyllä pyydettäessä luokse, mutta käytös on erittäin korrektia ja kohteliasta.
– Chica on luotettava ja helposti lähestyttävä työntekijä, mutta se ei missään tapauksessa tee kahta työpäivää peräkkäin. Ylipäätään jos näyttää siltä, että koirat tarvitsevat omaa rauhaa, ne menevät toimistooni huilaamaan tai eivät lähde töihin lainkaan.
Lepohetkiä varten pienillä koirilla on mukana töissä omat pedit. Suursnautserit lepäävät kahvilan matoilla. Tai no, toinen niistä – Kuti kun ei tunnu lepäävän lainkaan.
Suurten persoonien Särestö
Särestöön on aina mahtunut suuria persoonia, ja heistä suurimpia on eittämättä ollut Reidar Särestöniemi itse. Hän oli tunteita herättävä taiteilija, joka pukeutui omaperäisesti, puhui vimmaisesti luonnon puolesta, myi värikkäitä teoksiaan kovaan hintaan sekä esitteli kotiaan naistenlehdissä aikana, jolloin moista ei pidetty vakavasti otettavalle kuvataiteilijalle lainkaan sopivana.
Toisaalta Särestöniemi vaikeni itselleen herkimmistä aiheista, kuten homoseksuaalisuudestaan ja rakkauselämästään. Homoseksuaalisuus luokiteltiin Suomessa sairaudeksi vuoteen 1981 asti.
– Reidar pystyi kuvaamaan homouttaan eläinten kautta. Esimerkiksi teoksessa Kielto ja kaipaus karhuhahmot syleilevät toisiaan. Eläimillä on aina ollut symboliarvoa hänen taiteessaan. Lisäksi Reidar samaisti itsensä usein eläimiin, kuten ilveksiin, susiin tai karhuihin. Eläinhahmot toivat lohtua, avaa kokoelma-amanuenssi Kaisa Kumpula.
– Ja mitä tulee Särestön koiriin, ne eivät olleet vain sivuhahmoja arjessa. Ne osallistuivat aktiivisesti arjen rytmien, sosiaalisten suhteiden ja tilallisten käytäntöjen rakentamiseen. Muun muassa ateljeen portaat on suunniteltu niin, että kookas bernhardilainen Sielu pystyi kulkemaan niissä.
Koirat taisivat olla Särestössä persoonia siinä missä ihmisetkin. Niiden kanssa jaettiin ilot ja surut, ja ne saivat jopa omilla nimillään kirjattuja postikortteja kuuluisan isännän maailmanmatkoilta. Ja takuuvarmasti ne ottivat jo vuosikymmeniä sitten hännät riemuisasti heiluen vastaan kaikki ne vierailijat, jotka Särestöön saapuivat joskus pitkänkin matkan takaa.
Ja nyt Mosku, Chica ja Lasse jatkavat tätä perinnettä. Kutikin kovasti yrittää harjoitella.
Kello lähenee jo iltapäiväkolmea, ja päivämme alkaa olla purkissa. Pakkaamme jo laukkujamme kahvilassa, kun Veltheim keskeyttää meidät varovaisesti huikaten.
– Katsokaa tuonne nurkkaan.
Siellä nukkuu Kuti mustalla matollaan aivan rauhassa. Sitä ei kiinnosta pakkaamisemme, eikä edes se, että vedämme kahisevat toppatakit pian niskaamme. Kyllä Kutistakin vielä hieno museokoira tulee. Oma persoonansa, Särestön tapaan.
Reidar Särestöniemi oli tarkka omasta tyylistään esiintyessään julkisuudessa. Tyylikäs on myös 1970-luvulla bernhardinkoiralle teetetty kelkkahaalari, jota kokoelma-amanuenssi Kaisa Kumpula esittelee. (Kuva Jerry Ylkänen)
Oman koiran kanssa museoon
Särestöniemi-museossa voi vierailla oman, hyvin käyttäytyvän koiran kanssa. Koirat on pidettävä kytkettyinä. Koiravierailijoista on hyvä ilmoittaa etukäteen museolle, jolloin museokoirat siirtyvät toimistohommiin.
Vierailulla kannattaa huomioida muutama asia: Galleriassa koiria saattaa kiinnostaa täytetty joutsen, ateljeen yläkerrassa lehmäntalja ja Vanhassa Särestössä erilaiset puuesineet.
Tavaroihin ei saa koskea.
Kesällä metsän keskellä sijaitsevalla museoalueella voi olla kyykäärmeitä. Liikkumiseen kannattaakin käyttää teitä ja polkuja. Kesällä Särestöön tuodaan myös lampaita.
