Mukavuudenhaluinen leijonanmetsästäjä
Rhodesiankoiran ridgeä eli selän vastakarvaharjannetta pidetään sen tunnusmerkkinä. Rotumääritelmän mukaan ridgettömyys on vakava virhe, eläinsuojelumielessä taas koko ridgen välttämättömyys on kyseenalaistettu. (Kuva: Aino Pikkusaari)
Rhodesiankoira on helposti tunnistettava rotu selän vastakarvaan kasvavan karvaharjanteensa eli ridgen ansiosta. Etelä-Afrikan kansalliskoiran luonteessa on edelleen annos perhettään puolustavaa vartiokoiraa, vaikka rotu onkin nykyään ensisijaisesti harrastus- ja seurakoira.
Rhodesiankoira on lähtöisin eteläisestä Afrikasta. Sen esi-isiä, pienikokoisempia ja sakaalimaisia hottentottikoiria käytettiin suurriistan metsästyksessä. Ne ajoivat leijonia, gepardeja ja paviaaneja ja niillä oli selässään karvaharjanne eli ridge. Metsästystaitoinen ja uskollinen hottentottikoira oli arvostettu eläin, vaikka ne olivatkin vain puolikesyjä kumppaneita metsästäjille. Kun eurooppalaiset löysivät tiensä eteläiseen Afrikkaan, kiinnostuivat he paikallisista metsästyskoirista ja halusivat jalostaa niiden ominaisuuksia eteenpäin. Syntyi ridgellisiä punaisia koiria, joilla oli puolipitkä häntä. Koiraa kutsuttiin leijonakoiraksi.
Nimitys johti ihmisiä harhaan, sillä monet luulivat koiran kykenevän tappamaan leijonan kaksintaistelussa. Oikeasti ne vain ärsyttivät leijonaa ja väsyttivät sen, jolloin metsästäjä pääsi lähietäisyydelle ampumaan.
Englantiin rotu saapui 1900-luvun alussa, mutta pysyi harvinaisena 1950-luvulle saakka. Suomessa rekisteröintiluvut pysyttelivät hyvin pieninä vuoteen 1990 saakka. Vuosituhannen vaihteessa rekisteröinnit lähtivät nousuun ja nykyisin maassamme on parikymmentä kasvattajaa.
Rhodesiankoira on vieraita kohtaan välinpitämätön ja omaa perhettä kohtaan lojaali. Se vartioi, kun vartioitavaa on. Jos sillä on talossa oma reviiri, se vahtii omaa pihaa ja lähialuetta, mutta ei hauku turhia. Yleensä oman perheen koirat tulevat hyvin juttuun keskenään. Vieraisiin koiriin suhtaudutaan yleensä remmilenkeillä hyvin, mutta rhodesiankoira ei ole lähtökohtaisesti mikään koirapuistokoira.
Omistajalta vaaditaan johdonmukaista johtajuutta ja aktiivisuutta. Jos peruskoulutus jää puutteelliseksi, voi yhteinen matka olla hankala. Varsinkin pari ensimmäistä vuotta vaativat paneutumista sosiaalistamiseen, kouluttamiseen ja aktiviteetteihin.
Urokset ovat suoraviivaisempia, nartut taas kerroksellisempia ja kierompia. Nykyään luonne tuntuu muuttuneen pehmeämpään suuntaan ja suositaan hyvin sosiaalista ja avointa ridgebackia. Sellainen koira on helpompi arjessa, mutta liika pehmeyskään ei ole toivottava ominaisuus. Arka se ei saa olla koskaan.
Rhodesiankoiralla on oikeus osallistua palveluskoirakokeisiin sekä vinttikoirien maastojuoksuun.
Tämän kaunislinjaisen, voimakkaannäköisen ja liioittelemattoman peruskoiran tunnusomaisin piirre on selän vastakarvaan kasvava harjanne eli ridge. Ridgen tulee olla selväpiirteinen ja symmetrinen. Uroksen säkäkorkeus on 63–69 senttiä, nartun 61–66 senttiä. Rintakehä on hyvin syvä ja tilava, ei kuitenkaan leveä, sillä rhodesiankoiran ei kuulu olla massiivinen eikä tynnyrimäinen.
Kallo on melko pitkä, litteä ja leveä korvien välistä. Leuat ovat vahvat ja etenkin kulmahampaat ovat hyvin kehittyneet. Sallitut värit ovat kaikki vehnän värit vaaleasta punaiseen. Karvapeite on lyhyttä, tiheää, sileää ja kiiltävältä näyttävää, ei villavaa tai silkkistä.
Rotu on PEVISAssa, tällä hetkellä C-lonkkaiselle koiralle tulee käyttää A-lonkkaista parituskumppania ja kyynärpäätuloksen 1 saaneelle koiralle nollan saanutta. Selästä vaaditaan LTV- ja spondyloosilausunto. Rodussa esiintyy verrattain paljon allergioita, atopiaa, syöpää ja autoimmuunisairauksia.
Selkäharjanne eli vastakarva-ridge altistaa rodun sikiöaikaiselle kehityshäiriölle. Dermoid sinus on alkionkehityksen aikana muodostuva neuraalikanavan umpeutumishäiriö. Pentueet tulee tutkia dermoid sinusten varalta heti syntymän jälkeen ja aina luovutusikään saakka.
Lokakuun 2020 Koiramme-lehdessä on laaja rotuesittely rhodesiankoirasta.
