Akita tuntee arvonsa ja kaipaa omaa rauhaa
Itämaisen ilmeen omaava akita on raamikas koira, joka miellyttää monen suomalaisen silmää. Rotu ei kuitenkaan sovellu kenelle tahansa. (Kuva: Juulia Pirinen)
Japanilainen akita on säänkestävä ja helppohoitoinen koira. Sen luonne on pidättyväinen ja itsenäinen ja se tarvitsee johdonmukaisen omistajan. Kun akitan kunnioitus on ansaittu, siitä saa uskollisen ja luotettavan ystävän.
Pystykorvien ja alkukantaisten koirien ryhmään kuuluva akita on vanha rotu, joka polveutuu japanilaisista, kiinalaisista sekä pohjoisen alueen koirista. Aluksi keskikokoisia koiria käytettiin pääasiassa metsästykseen, mutta yhteiskunnan olosuhteiden muuttuessa epävakaiksi tarvittiin koiria vartiointiin ja puolustautumiseen, jolloin alettiin suosia suurikokoisempia yksilöitä. Koiriin haettiin uutta verta esimerkiksi mastiffeista, tanskandogista ja bernhardinkoirasta. Koko ja näyttävyys kasvoivat, mutta pystyt korvat ja kippurahäntä katosivat.
Puhtaiden japanilaisten Matagi-koirien luultiin jo kadonneen kokonaan, mutta niitä löytyi pienistä kylistä ja vuorilta. Vuonna 1931 akita julistettiin Japanin kansallisaarteeksi. Toinen maailmansota tuhosi akitakannan lähes täydellisesti, vain muutama koira säästyi. Sodan jälkeen akita jakautui kolmeen tyyppiin: metsästystyyppinen Matagi-akita, taisteluakita sekä saksanpaimenkoira-akita. Jälkimmäinen oli perua sodanaikaisista risteytyksistä.
Rodun kehityskulku oli vielä kesken, kun koiria alettiin viedä Yhdysvaltoihin 1950–60-luvuilla. Taisteluakitojen vaikutus näkyi näissä koirissa vielä vahvana ja kasvattajat Yhdysvalloissa pitivät tätä tyyppiä oikeana. Tämä päätös johti rodun kahtiajakoon ja nykyisin FCI tunnustaa kaksi akitarotua, akitan ja amerikanakitan.
Ensimmäiset kaksi japanilaistyyppistä akitaa saapuivat Suomeen 1994 Italiasta ja Japanista. Vuonna 2020 Suomessa rekisteröitiin 114 akitaa. Amerikanakita on ollut akitaroduista suositumpi, mutta muutaman viimeisen vuoden ajan rekisteröinnit ovat lähestyneet toisiaan.
Akita on erittäin viisas ja oppivainen koira, mutta sen luottamus pitää ansaita. Siltä puuttuu monelle muulle koirarodulle ominainen miellyttämisenhalu ihmistä kohtaan. Eri harrastuslajeja akitan kanssa suositellaan omaksi iloksi, ei kilpailumielessä.
Rodun kuuluu olla omanarvontuntoinen, rauhallinen ja oppivainen yhden ihmisen tai perheen koira. Siltä ei kannata odottaa sosiaalisuutta vieraita koiria kohtaan ja myös ihmisiä kohtaan se saattaa olla välinpitämätön, muttei koskaan aggressiivinen. Luonne on melko kissamainen ja se viihtyy hyvin omissa oloissaan. Koira saattaa olla kuin omistajansa varjo, aina mukana mutta häiritsemättä. Akita ei tee itsestään numeroa.
Akita on suurikokoinen, tasapainoinen ja voimakasrakenteinen koira, uroksen ihannesäkäkorkeus on 67 senttiä, nartun 61. Otsa on leveä ja kuono vahva. Silmät ovat melko pienet ja lähes kolmionmuotoiset. Korvat ovat melko pienet, kolmionmuotoiset, etäällä toisistaan, pystyt ja eteenpäin kallistuneet. Vatsaviiva on selvästi ylösvetäytynyt. Häntä on ylöskiinnittynyt, paksu ja tarmokkaasti selän päälle kiertynyt.
Peitinkarva on karheaa ja suoraa, aluskarva pehmeää ja tiheää. Karvanlähtö on kahdesti vuodessa. Sallitut värit ovat punainen, brindle ja valkoinen. Värityksessä kuuluu olla urajiro, eli punaisella koiralla näkyvä valkoinen kuviointi naamassa, rinnassa ja vatsassa. Brindlellä urajiro erottuu huonommin, mutta se tulee silti löytyä. Myös valkoisella akitalla on urajiro, mutta se harvoin erottuu. Toisin kuin amerikanakitalla, akitalla ei saa olla mustaa maskia.
Akitalla on joitain perinnöllisiä autoimmuunisairauksia ja niillä tavataan myös hammaskiilledysplasiaa, johon on kehitetty geenitesti. Muita ongelmia ovat epilepsia ja trombosytopenia sekä allergiat. Akita on Pevisa-rotu, jonka lonkat ja silmät tulee tutkia, mutta moni kasvattaja tutkituttaa koiriaan laajemminkin.
Lokakuun Koiramme-lehdessä 10/2021 on laaja rotuesittely akitasta.
