Vehnäterrieri välkehtii viljapellon väreissä
Maalaistalojen monitoimikoira Irlannista on osoittautunut salonkikelpoiseksi näyttely- ja harrastuskoiraksi, jolla on perhekoiran ominaisuudet terrierin twistillä. (Kuva: Aino Pikkusaari)
Vehnäterrieri on kotoisin irlantilaisten maalaistalojen pihamailta, joissa sen tehtävänä oli pitää vahtia, hoitaa tuholaistorjujan tehtäviä sekä toimia tarvittaessa apuna mäyrän ja saukon metsästyksessä. Nykyisin tämä keskikokoinen ja silkkiturkkinen koira on etupäässä ystävällinen ja leikkisä seurakoira.
Irlantilaisten terrierirotujen historia sekoittuu monilta osin keskenään, eivätkä talonpoikien jalostuskokeilut päätyneet yleensä papereihin saakka. Irlannin Kennelklubi hyväksyi vehnäterrierin virallisesti vuonna 1937. Vaatimattoman oloinen koira ei saanut mainittavaa suosiota, kunnes 1970-luvulla rotu sai sertifikaattioikeudet Englannissa, ja rotu virallistettiin myös Yhdysvalloissa. Tämä sai vehnän kurssin nousuun ja siitä tuli suosittu erityisesti Yhdysvalloissa ja Ruotsissa.
Englanti ja Yhdysvallat loivat rodusta oman paksuturkkisemman linjansa ja rodun sisällä puhutaan yleisesti irlantilaisesta ja amerikkalaisesta linjasta. Molemmille löytyy kannattajia ja linjat ovat olleet vallalla vaihtelevasti vuosikymmenten aikana. Suomeen ensimmäinen vehnäterrieri tuli vuonna 1963 ja se oli koko Skandinavian ensimmäinen rotunsa edustaja. Suomen ensimmäinen vehnispentue syntyi vuonna 1965.
Vehnäterrieri on eloisa, aktiivinen ja omistajiinsa erittäin kiintyvä, mutta toisinaan terrierimäisen jääräpäinen. Sen turkinhoito vaatii aikaa, muttei ole vaikeaa. Karvanlähtöä ei ole, mutta siistinä pysyäkseen on se trimmattava useamman kerran vuodessa, pehmeä karva myös kerää helposti risuja ja muita roskia.
Pennut eivät synny vehnänvärisinä, tummat sävyt puhdistuvat ja vaalenevat pennun kasvaessa. Aikuisen koiran karvapeite on valmis kolmevuotiaana ja sen tulee olla runsas, tuntua pehmeältä ja silkkiseltä sekä laskeutua kyljistä ja raajoista laineikkaana. Koira tulee opettaa turkinhoitoon jo nuorena. Vehnällä ei ole pohjavillaa ja turkki täytyy pitää kampaamalla auki, ettei se takkuunnu ja huopaannu. Nuoren koiran turkki voi vaatia jopa päivittäisen kampaamisen.
Ihanteellinen vehnäterrieri on keskikokoinen, terrierimäinen, hyväryhtinen, kaunisturkkinen ja sillä on hyvä pigmentti ja luusto. Uroksen säkäkorkeus on 46–48 cm, nartut ovat hieman pienempiä. Etäisyys säästä hännäntyveen on suunnilleen sama kuin säkäkorkeus eli koira on lyhytrunkoinen, lähes neliömäinen.
Pää on voimakas ja pitkä. Korvat ovat kallon korkeudelta eteenpäin taittuneet. Selkä on vahva ja rintakehä syvä. Raajat ovat lihaksikkaat ja voimakkaat. Liikkeet ovat sekä edestä että takaa katsottuna suorat, sivusta vaivattomat ja tasapainoiset. Häntä on ylös kiinnittynyt ja pystyasentoinen.
Rotu ei ole vaikea koulutettava, mutta terrierinä se ei ole helpoimmasta päästä. Sillä on työkoiran perimä, joten laiskalle ihmiselle se ei sovi. Vehnäterrierit ovat ihmisystävällisiä ja sosiaalisia, ne tulevat usein juttuun isommassakin laumassa.
Vehnäterrierillä ei ole pakollisia terveystutkimuksia, eli se ei kuulu Pevisa-rotuihin. Rotu on suhteellisen terve, eikä suuria mustia pilviä ole terveyden kannalta näköpiirissä.
Koiramme-lehdessä 7–8/2018 on laaja rotuesittely vehnäterrieristä.
