Amerikanakita on komistus, mutta jästipäinen sellainen
Amerikanakitalla voi olla vahva riistavietti, siksi rotua ei kannata ulkoiluttaa irrallaan. (Kuva: Maria-Melina Väyrynen)
Amerikanakita on muhkea ilmestys. Suurikokoinen, vanttera koira huokuu itsetietoisuutta ja tuntoa omasta arvostaan, joten omistajalta vaaditaan oikeanlaista asennetta koiran kunnioituksen saamiseksi.
Amerikanakitalla ja akitalla on taustallaan samanlainen historia. Niiden uskotaan olevan perimältään ikivanhaa jalostamatonta luonnonrotua, joka eroaa muista läheisten alueiden koiraroduista. Japanilaiset hyödynsivät akitaa sekä karhunmetsästyksessä että vartioinnissa.
1800-luvulla Japanin valtasi koirataisteluinnostus. Tosa-, mastiffi- ja tanskandoggiristeytysten tuloksena oli massiivinen ja näyttävä pystykorva. Uutta taistelurotua nimitettiin shin-akitaksi, eli uudeksi akitaksi. Kun koiratappelut vuonna 1909 kiellettiin, rodun pitäminen muuttui kannattamattomaksi.
Vähitellen japanilaiset kiinnostuivat oman rotunsa säilyttämisestä alkuperäisessä muodossaan. Vuonna 1919 julistettiin laki alkuperäisten japanilaisten eläinlajien ja rotujen säilyttämiseksi. Alkuperäisten kaltaisia akitoja ei kuitenkaan enää löydetty riittävästi.
Rodun innokkaat harrastajat eivät antaneet periksi. He perustivat akitalle oman rotujärjestön, AKIHOn, vuonna 1927. He jäljittivät maaseudulta puhtaita japanilaisia koiria, ja vaiva palkittiin lopulta. Koiria löytyi yhdeksän ja Japani julisti vuonna 1931 rodun kansallisaarteeksi.
Toinen maailmansota iski Japaniin voimalla. Koirien ruokinta kiellettiin, sillä ravintoa ei riittänyt edes ihmisille. Vain armeijan koirat selviytyivät sodasta hengissä, minkä vuoksi akitoja risteytettiin saksanpaimenkoiran kanssa.
Amerikkalaiset sotilaat veivät koiria mukanaan Yhdysvaltoihin. Tämä aloitti rodun jakautumisen siihen muotoonsa, missä se tänä päivänä tunnetaan. Amerikkalaiset suosivat rotevampaa tyyppiä. Japanilaiset taas pitivät kevyempää koiraa oikeana tyyppinä. Jonkin ajan kuluttua USA lopetti japanilaisten tuontikoirien rekisteröinnin ja kannat eriytyivät lopullisesti. USA:n Kennelklubi AKC hyväksyi rodun 1972.
FCI erotti japanilaistyyppisen akitan ja amerikanakitan omiksi roduikseen vuonna 1999.
Vuonna 2017 Suomessa rekisteröitiin 113 amerikanakitaa.
Massiivisesta olemuksestaan ja käyttökoirahistoriastaan huolimatta amerikanakita on ensisijaisesti seurakoira. Yleisvaikutelmaltaan rotu on suurikokoinen, vankka ja tasapainoinen koira, jolla on voimakas rakenne, tilava runko ja järeä luusto. Uroksen säkäkorkeus on 66–71 senttimetriä, nartun 61–66.
Pää on massiivinen. Koira liikkuu voimakkaasti. Kaikki värit ovat sallittuja. Karvapeite on kaksinkertainen. Aluskarva on tiheää, pehmeää ja tiivistä ja peitinkarva lyhyempää
Luonteeltaan amerikanakita on haastava eikä sovellu aivan jokaiselle. Se ei ole ihmisen alamainen. Lasten talutettavaksi amerikanakitaa ei pidä antaa. Koira on melkoinen jästipää. Jos tarkoitus on saada koira, joka tottelee sormia napsauttamalla, on rotu mahdottoman vaikea. Amerikanakita on tinkimättömästi oma itsensä: ota tai jätä.
Amerikanakitalla on jo geeniperimässä aggressiivisuutta vieraita koiria kohtaan. Tämä tulee ottaa huomioon ja tilanteita on osattava ennakoida. Etenkin ensimmäisen vuoden aikana koiraa tulee sosiaalistaa sosiaalistamisen jälkeenkin.
Kasvattajat ovat yhtä mieltä siitä, että amerikanakita ei ole mikään koirapuistokoira. Joillakin yksilöillä on lisäksi vahva riistavietti, jonka vuoksi rotua ei kannata pahemmin ulkoiluttaa irrallaan.
