Varmaluonteinen venäjänajokoira käy monelle riistalle
Venäjänajokoira ei ole koskaan ollut mikään suosikkirotu Suomessa, mutta sillä on oma kannattajakuntansa ja tasainen suosio noin 100–150 pennun vuosivauhdilla. (Kuva: Hannu Huttu)
Venäjänajokoira on kotioloissa rauhallinen ja mukautuvainen kaveri. Metsällä sama koira muuttuu sinnikkääksi ja vauhdikkaaksi ajajaksi, joka on koulutettavissa monenlaiselle riistalle, aina vesilinnusta karhuun saakka.
Venäjänajokoiran varhaishistoria alkaa mahdollisesti jo 1200-luvulta. Ensimmäiset kuvaukset ammattimetsästyksessä käytetyistä vysel-koirista löytyvät 1400-luvulta peräisin olevista Novgorodin tuohikirjoista. Kielentutkijoiden mukaan vysel on johdettu sanasta vyt, mikä merkitsee ulvomista.
Yläluokan keskuudessa 1700-luvulla yleistynyt peuranmetsästys vaati sopivia koiria. Tätä tarkoitusta varten Venäjälle tuotiin ajokoiria Englannista, Ranskasta ja Saksasta. Tuodut koirat risteytyivät paikallisten koirien kanssa ja loivat pohjaa nykyiselle venäjänajokoiralle.
Rodun järjestelmällinen kehitys alkoi 1800-luvulla. Nykymuotoisen venäjänajokoiran tarina alkaa vuodesta 1850, jolloin Venäjällä perustettiin metsästysliittoja ja metsästyslehtiä sekä alettiin järjestää koiranäyttelyitä säännöllisesti. Ensimmäinen rotumääritelmä julkaistiin vuonna 1895, jolloin rodun kehittämiseksi alettiin järjestää käyttökokeita. Kehittäminen jäi kuitenkin pahasti kesken ja lähes kaikki työn tulokset tuhoutuivat vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen ja sitä seuranneen kansalaissodan melskeissä. Rodun kehitys aloitettiin uudestaan vähäisen jalostusmateriaalin voimin. Vasta vuonna 1994 rotumääritelmä saatiin vakiinnutettua ja se on pysynyt lähes muuttumattomana.
Suomen kanta sai alkunsa pienestä koiramäärästä, joten suppean geenipoolin kanssa on jouduttu tekemään töitä. Tuontimaana Venäjä ei ole helpoin yhteistyökumppani. Viime vuonna meillä rekisteröitiin 92 venäläistä.
Jalostuksen tavoiteohjelma pitää tärkeänä säilyttää rotu kovan metsästysvietin omaavana monipuolisena ajokoirana. Erityisen tärkeää on hakea ja säilyttää venäjänajokoiralle tyypillisiä ominaisuuksia kuten vauhdikas, laukaten tapahtuva haku ja ajo, sekä kuuluva ja soinnikas haukku.
Venäjänajokoira on keskikokoa suurempi ja voimakasrakenteinen rotu. Uroksen säkäkorkeus on 58–68 senttiä, narttujen 55–65. Pää on kuiva ja kiilamainen, kallo pitkänomainen ja tasainen. Silmät ovat vinoasentoiset. Säkä erottuu hyvin, lantio on hieman säkää alempana tai samalla korkeudella. Sallitut värit ovat ruskean eri sävyt, jossa on selvästi erottuva tai hieman vaaleampi, parkinruskea tai harmaankeltainen satula.
Terveystietojen saaminen rodun alkuperämaasta on vaikeaa. Sairauksista saadaan tietoa pääasiassa vain koiranomistajilta ja kasvattajilta suoraan. Yleisesti ottaen rotu on pitkäikäinen, ja vielä yli kymmenenvuotiaatkin seniorit saattavat olla metsästyskäytössä.
Kesäkuun Koiramme-lehdessä on laaja rotuesittely venäjänajokoirasta.
