Kun Lyyli kohtaa lenkillä kivan ihmisen, se alkaa vispata häntäänsä niin että koko takapää heiluu. Moni kysyy: ”Onko se vielä pentu?” Vastaan, että ainoastaan pentumainen. Lyyli on kolmevuotias, varsin pienikokoinen labradorinnoutaja.
Joskus minua hieman nolostuttaa Lyylin touhukkuus. Pitävätkö ihmiset minua kehnona koiranomistajana, kun en saa hillittyä lemmikkiäni? Olen yrittänyt opettaa Lyylille malttia, mutta oppi tarttuu huonosti. Vika on tietenkin minussa.
”Lyyli kohtelee jokaista uutta ihmistuttavaa kuin parasta kaveriaan.”
Toisaalta monet vastaantulijat ovat mielissään Lyyliltä saamastaan huomiosta. Salsatanssijalta näyttävä iloinen labbis piristää heidän päiväänsä. Lyyli kohtelee jokaista uutta ihmistuttavaa kuin parasta kaveriaan.
Se ei suhtaudu kanssakulkijoihinsa epäluuloisesti, vaan ajattelee heistä lähtökohtaisesti hyvää. Lyyli on kyynisyyden vastainen touhupesä. Ihailen sen valoisuutta.
Olen ollut koiranomistaja tämän vuosituhannen, enkä osaa kuvitella elämää ilman omaa karvakuonoa. Lyyli ei ole vain lemmikki, vaan myös arjen kumppani. Se kulkee päivittäisissä touhuissa kaiken aikaa vierelläni.
”Onneksi Lyyli estää minua vajoamasta työhulluuteen.”
Kirjailijan työssä arki ei aina rakennu selkeästi. Työpäivä voi jatkua niin kauan, kunnes takamus puutuu tunnottomaksi. Ei ole tehtaan pilliä, joka viheltäisi hommat päättyneeksi. Aina voi kirjoittaa vielä muutaman virkkeen, aina voi parannella vielä muutamaa tekstijaksoa.
Onneksi Lyyli estää minua vajoamasta työhulluuteen.
Kun kello lähestyy kolmea, se tulee tökkäämään minua kuonollaan. Ensin varovasti, ikään kuin kohteliaana muistutuksena, mutta jos en havahdu, tökkäykset muuttuvat vaativammiksi. ”Ylös siitä, senkin kirjailija!” se tuntuu sanovan ja tehostaa sanomaansa järkähtämättömällä katseella.
Lyyli ei tietenkään ajattele, että isännän on pidettävä nyt taukoa kirjoittamisestaan. Se haluaa ulos, omille asioilleen.
Tämä kuvastaa yhteiselämäämme. Minä ajattelen kuin ihminen ja Lyyli kuin koira. Meillä on erilainen käsitys todellisuudesta, mutta emme tarvitse yhteistä maailmankuvaa elääksemme samaa arkea.
Kävelyllä Lyyli tykkää nuuhkia paikkoja. Sillä ei ole ikinä kiire. Se painaa kuononsa maahan ja tutkii perusteellisesti lenkin varrella olevat pensaikot. Minun näkökulmastani pensaikoissa ei ole mitään kiinnostavaa. Lyylin mielestä ne ovat täynnä tärkeitä tiedonmurusia. Annan Lyylin nuuhkia rauhassa.
Odotellessani huomaan, kuinka hengitykseni tasaantuu ja kehoni rentoutuu.
Monet kirjoittamisen pulmat ovat ratkenneet Lyylin kanssa ulkoillessa. Näytön äärellä istuessa ajatukset paakkuuntuvat, mutta raittiissa ilmassa ne nousevat lentoon.
Tiedämme koirista valtavasti eläinlajina, tiedämme niiden käyttäytymisestä, biologiasta ja evoluutiosta. Se on toki itsessään hienoa, mutta samalla voisimme ottaa oppia koirien maailmasuhteesta.
Me ihmiset suostumme elämään rahan ja vallan käskylauseiden alaisina, mutta Lyyli ei välitä niistä vähääkään. Se ei tiedä, paljonko jokin maksaa tai kuinka vaikutusvaltainen joku on. Se ei myöskään vaivaa päätään sillä, onko onnellinen ja miten voisi tulla vielä onnellisemmaksi.
Kun katson Lyyliä nuuhkimassa pensasta, näen olennon, joka elää sovussa itsensä ja maailman kanssa. Elämä ei ole sille ongelma, joka vaatii ratkaisua, tai tavoite, joka vaatii saavuttamista.
Lue seuraavaksi: Herttainen aika
