Tulit meille 13 vuotta sitten lokakuussa. Heti löysit sukan, varpaan ja pohkeen ja aloit järsiä niitä intohimoisesti. Vähän ajan kuluttua tajusit meidän reaktioistamme, etteivät varvas ja pohje ole leluja. Siirryit työstämään tuolinjalkaa.
Rodultasi olet länsigöötanmaan pystykorva. Nimeksesi tuli Hertta. Myöhemmin sinua on lempinimitelty: Herttuli, Herttulainen, Hertta Maaria Korvenheimo. Viimeksi mainittua käytän vain minä, koska se tuo mieleeni vanhojen suomifilmien tähdet.
Vaimoni ja nuorin tyttäreni opettivat sinut koiran tavoille, minä katsoin vierestä. Vähitellen meistä tuli lenkkikaverit ja vähän myöhemmin työtoverit. Heti aamiaisen jälkeen käperryit jalkoihini ja aloit kuunnella naputuksen ääniä. Aistit, että isäntä yrittää taas väkertää uutta kirjaa maailmaan, joka on jo ennestään täynnä kirjoja. Ajattelit ehkä, että ei tuossa mitään järkeä ole. Tai sitten et ajatellut mitään, minähän keksin sinulle ajatuksia, koska et puhu. Keksin sinulle myös tunteita ja mielialoja, koska et ihmisten lailla kerro niistä.
”Luonto voi olla minulle avara, sinulle se on universumi, eläimellinen avaruus.”
Joka päivä noin yhdentoista aikaan tunnen, kuinka nouset jalkojeni päältä, ja katseessasi lukee: luovu luovuudesta ja lähde mun kanssa mettään. Metsässä huomaat uusia tuoksuja, joista ilahdut, uusia kuoppia, joita voi kaivaa vielä syvemmiksi ja puista tippuneita oksia, joita on ihana järsiä. Luonto voi olla minulle avara, sinulle se on universumi, eläimellinen avaruus.
Koiran omistaja tulee väistämättä tietoiseksi elämän rajallisuudesta. Vuosi sitten huomasimme, että sinun jalkasi alkavat painaa, krooninen silmätulehdus pahenee, haima toimii vaivalloisesti. Olet nyt ihmisiässä 91-vuotias vanhus, ja korisevasta kuorsauksesta laskemme päiviä, joita vielä saamme kanssasi elää. Enää et jaksa pitkä lenkkejä, ja kohta varmaan toteat muodikkaasti: tämä on ollut huikea matka keittiöstä olohuoneeseen.
Sinun ”työsi jatkajaksi” valitsimme kaksi vuotta sitten saman rotuisen pennun, joka sai nimekseen Taimi. Et ole ollut kovin innostunut uudesta tulokkaasta, ilmeisesti olet unohtanut, millainen itse olit pentuna. Seuraat sivusilmällä, kun Taimi repii sukkia, raastaa päiväpeittoja ja väijyy ruokapöydältä leijailevaa croissantin hippusta. Pidät Taimia hupsuna ja lapsellisena, tuhahdat ja vaivut uneen.
”Vaistoan, ettet pidä julkisuudesta, mutta antanet anteeksi tämän poikkeuksen.”
Olet elänyt rakkaudellisen ja täyteläisen elämän ilman suurempia huolia: ilman asuntolainaa tai remonttihuolia, et ole joutunut hautaamaan isääsi tai äitiäsi, et tiedä kuolevasi, et ole somessa, sinulla ei ole indeksisijoituksia, etkä ole kateellinen isommille koirille heidän koostaan tai haukkuvoimastaan. Ruokahalusi on toki massiivinen, mutta hiilijalanjälkesi kohtuullinen, koska et lentele pitkin maailmaa, sinun maailmojasi ovat koti ja lähimetsä. Olet saanut elää paijattuna ja ihailtuna ja saanut anteeksi muutamat ylilyönnit, jotka olivat mitättömiä verrattuna ihmisen vastaaviin.
Toivottavasti elät vielä tämän jutun ilmestyessä. Otin tätä juttua varten kuvan itsestäni ja sinusta. Vaistoan, ettet pidä julkisuudesta, mutta antanet anteeksi tämän poikkeuksen. Kun lehti ilmestyy, näytän kuvaa sinulle, saat haistella sitä. Ihmiset saavat lukea pienen jutun elämästäsi. Jotkut muistavat sinut hetken, minä loppuelämäni.
Lue seuraavaksi: Elämää kirjailijan koirana
