Fred on ensimmäinen koirani. Marraskuussa 13 vuotta täyttävä aprikoosi toyvillakoira määrittää elämääni monella tapaa. Hän on ollut olemassa melkein koko parisuhteeni ajan. Hänelle puolisoni on ykkönen, minä kakkonen. Olen oppinut hyväksymään roolini ja rakastamaan Frediä silti ehdoitta.
Puolitoista vuotta sitten meille muutti Hilda, kuusivuotias mustaharmaa toyvillakoira. Hilda on kodinvaihtaja, jonka aiempi perhe ajatteli hänen parastaan ja etsi hänelle uuden kodin. Edellisen lauman dynamiikka ei ollut hyväksi pienelle nartulle, joka oli kasvanut araksi.
”Sekin jännitti, miten tulkita mustan koiran ilmeitä.”
Kun kohtasin Hildan ensimmäisen kerran, hän kiipesi syliini ja alkoi nuolla kasvojani. Itkin. Oli alusta asti selvää, että Hildasta tulisi osa meidän laumaamme. Olin ajatellut, että perheeseemme ei sopisi tyttökoira ja sekin jännitti, miten tulkita mustan koiran ilmeitä.
Sain nenilleni. Kolmen tunnin jälkeen Hilda ja Fred makasivat kylki kyljessä olohuoneen matolla ja katsoivat televisiota. Perheemme oli nyt nelihenkinen, ja Hilda sai pian lempinimen Prinsessa.
On ollut hienoa seurata, miten myös Fred on aktivoitunut, kun hänelle on tullut uusi tehtävä: pitää huolta perheen prinsessasta. Pappakoira huolehtii, että aiemmin syrjitty Hilda saa syödä rauhassa, leikkiä haluamallaan lelulla ja nukkua sängyssä, kuten hänkin.
Mietin aluksi, miltä tuntuisi, kun en ollut tuntenut Hildaa pennusta asti. Surettaisiko se tai peräti ahdistaisi? Aika nopeasti ymmärsin, että elän koiran kanssa hetkessä.
On ihanaa, että muistan Fredin pentuna, mutta yhtä lailla on ihanaa muistella, miten löysin Hildan kuvan somesta ja miten jännittävää oli odottaa tietoa, muuttaako hän meille.
”Kenties vaikeinta on se, miten hitaasti luottamus kasvaa.”
Hilda on rakas ja läsnä elämässäni melkein joka päivä. Ei siinä lopulta tule miettineeksi, kauanko olemme eläneet yhdessä. Tärkeintä on, että olemme yhdessä nyt.
Erojakin on. Muistisairas läheiseni muistaa hyvin Fredin pentuajat ja tunnistaa hänet aina saman tien. Hilda taas on joka kerta iloinen yllätys ”Fredillä on uusi kaveri.”
Kenties vaikeinta on se, miten hitaasti luottamus kasvaa. Hilda taitaa jo luottaa laumaansa, siihen, että hänellä on hyvä olla kanssamme. Siinä määrin lokoisasti hän on ottanut kotimme haltuun.
Mutta me emme vielä täysin luota häneen. Hilda lähtee jäniksen perään, eikä pysähdy huudosta. Hilda ei noudata tonttimme rajoja, jos löytää kiinnostavan vainun. Hilda saattaa retuuttaa villasukkaani ympäri kotia, vaikka kieltäisin. Vaatii vielä aikaa, että uskaltaisin olla Hildan kanssa pihalla ilman hihnaa.
Toisaalta alan ymmärtää koirien eroja. Voi olla, että Hildalla on Frediä kovempi metsästysvietti. Fredin on ollut alusta saakka helpompi sanoa itselleen ei, vaikka haistaisikin tuoreet rusakon jäljet.
Fred taas ei oikein kestä lapsia, hän väistää. Hilda jaksaa leikkiä ja kestää johonkin rajaan asti lempeää riepottelua. Lapset haluavat tutustua uuteen koiraprinsessaan, ja Hilda ottaa roolinsa vastaan tyytyväisenä. Nykyään hän saa ja osaa nauttia olostaan huomion keskipisteenä.
Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Koiramme-lehdessä 6/2026.
