Lapinkoira on monien suomalaisten suosikki
Suomenlapinkoira on kotimaisista roduistamme toiseksi yleisin. (Kuva: Tapio Eerola)
Julkaistu Koiramme-lehdessä tammikuussa 2017:
Suomen kymmenen suosituimman koirarodun joukossa on kaksi kotimaista rotua. Pohjoisen Lapin alkukantainen, runsasturkkinen rotu suomenlapinkoira on 50 vuodessa noussut suomalaisten suosikiksi helppohoitoisena seura-, piha- ja harrastuskoirana. Pentuja syntyy joka vuosi 1000–1400.
Alun perin lappalaisrotujen kehittämisestä ja jalostuksesta vastasivat poromiehet. Heille tärkeintä oli koiran kyky selviytyä tehtävästään poropaimenena. Koirien tuli kyetä paimentamaan isojakin porotokkia ja joskus jopa suojaamaan poroja hetken susilta, joten koirissa piti olla myös luonnetta tähän tehtävään.
Pohjoisen ankarat olot sekä rasittava työ asettivat kovia vaatimuksia koirien fyysisille ominaisuuksille. Vain rakenteeltaan kestävät koirat pärjäsivät ja selvisivät. Koirien karvapeitteen tuli olla riittävän suojaava kylmyyttä, kosteutta sekä sääskiä vastaan.
Nykyiset suomenlapinkoirat polveutuvat lapinporokoirien ja suomenlapinkoirien yhteisistä kantavanhemmista sekä vanhakantaisista lapinkoirista. Näin saatiin aikaa rotu, joka rekisteröitiin lapinkoirana 1967, vuonna 1993 rodun nimi muutettiin suomenlapinkoiraksi. Rekisteri on edelleen avoin luonnonkantaisille maatiaiskoirille.
Pentumäärä viisinkertaistui 20 vuodessa
Suomenlapinkoiran suosion nousu alkoi 70-luvulla. Vuosikymmenen alussa pentuja syntyi alle sata vuodessa, vuosikymmenen lopulla jo 300 vuodessa, 80-luvulla meni rikki 500 pennun raja ja vuonna 2004 ensi kertaa tuhannen pennun raja. Porotöissä ei tällaiselle koiramäärälle tietenkään ollut tarvetta, vaan lapinkoirasta tuli varsin nopeasti suosittu koti- ja harrastuskoira. Suosioon vaikutti varmasti sekin, että lapinkoira viihtyy ja pärjää hyvin ulkona.
Kennelliiton hyväksymän rotumääritelmän mukaan suomenlapinkoira on keskikokoa hieman pienempi, kokoonsa nähden voimakasrakenteinen, pitkäturkkinen ja useimmiten pystykorvainen koira. Peitinkarva on pitkää, suoraa ja karkeaa, ja lämmittävää pohjavillaa on runsaasti. Kaikki värit ovat sallittuja, mutta yleisvärin tulee olla hallitseva. Urosten ihannekorkeus on 49 cm, narttujen 44 cm.
Kennelliiton rekisteröintitilastoissa rotu oli viime vuonna kuudentena. Kymmenen eniten rekisteröidyn joukossa se on sinnitellyt koko tämän vuosituhannen ajan, pentuja rekisteröitiin viime vuonna 1229.
Linjariitoja ja rotuunottoja
Suomenlapinkoirakasvatusta ovat pitkään jäytäneet ristiriidat oikeasta tyypistä, polveutumisen aitoudesta ja alkuperäisistä käyttöominaisuuksista. Kuumimmillaan erimielisyydet olivat 1980-luvulla. Osa rodun harrastajista on säilyttänyt erillistä, ns. paimensukuisten lapinkoirien sukulinjaa. Paimensukuiset ovat lapinkoiran rekisterissä mukana ja näitä pentuja syntyy vuosittain pari sataa.
Paimensukuisten vannoutuneet kannattajat vakuuttavat, että heidän koiransa polveutuvat Suomen, Norjan ja Ruotsin poronhoitoalueilta kootuista, tunnettuihin työkoirasukuihin kuuluvista koirista. Tämän koirakannan suojelemiseksi perustettiin vuonna 1981 Paimensukuisen Lapinkoiran Seura.
– Suomenlapinkoirien rekisteri on avoin. Lapinkoiria on otettu rotuun vuoden 1996 jälkeen seuraavan kerran 18 vuotta myöhemmin, kertoo rotua 1980-luvulta kasvattanut Tapio Kakko (kennel Jäkäläkummun).
– Nyt taas rotuun ottoja on vuosina 2014–2016 tehty neljä kappaletta. Tie roturekisteriin sen ulkopuolelta on suhteellisen pitkä. Ensin omistajan tulee tehdä hakemus sukuselvityksineen rotujärjestön jalostustoimikunnalle, joka tarkastaa mahdolliset riskit ja miettii ja selvittää, mitä uutta koira voi rotuun tuoda. Tämän jälkeen ulkomuototuomarit tekevät ulkomuotoon perustuvan rotuunottoarvostelun, jonka jälkeen koiraa voidaan esittää Kennelliitolle rotuun otettavaksi.
- Rotujärjestö pyrkii tekemään koirien omistajille mahdollisimman helpoksi tämän rotuun ottamisen. Monesti koirat on käyty arvostelemassa koirien kotona. Myös säännöissä joustetaan, jotta tällaisia koiria ylipäätään saataisiin rotuun. Yleensä näiden maatiaiskoirien omistajilla ei ole intressiä saada koiraa rotuun, vaan meillä rotujemme harrastajilla on se intressi, selventää Tapio Kakko.
- Tällöin esimerkiksi koira voidaan ulkomuotoarvostella ensin ja yhdessä selvitetään koiran tausta mahdollisimman pitkälle.
Suvut selville
- Olen tässä vuosien saatossa oppinut jo Enontekiön alueen ihmisten sukulaisuussuhteetkin, koirien sukujen selvittämisen yhteydessä, naurahtaa Tapio Kakko. - Tieto koirien suvuista saattaa olla ristiriitaista, eikä omistajille ole merkitystä onko koiran isä ollut Musti vai Runne, kunhan se on työssä toimiva koira.
- Karsinta työkoirilla on kuitenkin aika kovaa ja uusia koiria tulee ja tarvitaan jatkuvasti. Joskus on tullut esiin, että saman talon koirat ovat olleet aina nimeltään Musteja toisensa jälkeen tai Lunkeja.
Rotuunotto vaatii harrastajilta runsaasti aktiivisuutta ja koiria tulisi etsiä vielä enemmän ja suhtautua kriittisesti koirien tietoihin.
- Täysin uutta verta rotuun otettavat koirat eivät aina ole. Taustalla saattaa olla joku rekisteröity työkoira tai suvussa saatetaan epäillä olevan kauempana jotain vieraampaa rotua. Aikamoista salapoliisityötä selvittäminen kuitenkin on, mutta ihan mielenkiintoista. Monesti nämä koirien omistajat naureskelevat meille kennelharrastajille kun niin tarkasti asioita kyselemme, kun käytännön työssä sellaiset asiat ovat niin vähämerkityksellisiä, sanoo Tapio Kakko. Hänellä on ulkomuototuomarina oikeus myös jalostustarkastaa rotuun otettavat koirat.
Sitkeitä, vähään tyytyviä seurailijoita
– Ensimmäisen lapinkoirani hankin vuonna 1984. Olen harrastanut pienimuotoista kasvatusta kotikennelissäni vuodesta 1988, kertoo Tiina Kuukasjärvi (kennel Ahvatuulen). – Lapinkoiran valikoituminen rodukseni lankesi osakseni luonnostaan kotiseutuni ja lappalaisen luonteeni vuoksi. Me Lapin ihmiset ja koirathan olemme samanlaisia: sitkeitä, omin avuin toimeen tulevia ja joskus hieman omalaatuisia, mutta kuitenkin sopeutuvaisia tähän nykyiseenkin elämänmenoon, helppohoitoisia ja vähään tyytyväisiä.
- Jo lapsena erityisesti juuri nämä mustat, kauniit karvaturrit minut jotenkin lumosivat, niitä oli kotikylässänikin muutamia. Pohjois-Norjassa sain myös tutustua samannäköisiin ja -oloisiin koiriin. Siihen aikaan, lähes 50 vuotta sitten ei lapinkoiria joka paikassa vielä eroteltu suomen- ja ruotsinlapinkoiriin. Ensimmäinen koirarotuja käsittelevä kirja, jonka sain käsiini, tunsi vain ruotsalaisen lapphundin, muistaa Kuukasjärvi.
– Meillä on ollut aikojen saatossa yhteensä yhdeksän lapinkoiraa, yhdestä neljään kerrallaan ja kasvattanut olen 38 pentua, joista muutamaa ei ole rekisteröity. Siihen aikaan Kennelliitto ei vaatinut kaikkien pentujen rekisteröimistä, ja muutama pennunostaja ei halunnut paperikoiraa vaan ”oikean koiran”. Tällä hetkellä meillä on kolme lapinkoiraa.
- Perusluonne on kaikilla ollut samanlainen, vakuuttaa Tiina Kuukasjärvi. - Ne ovat kaikki olleet perässä kulkijoita, neljänkin vapaana kulkevan lapinkoiran kanssa on voinut huoletta lähteä retkelle metsään, ne ovat seuranneet nätisti mukana ja yhtä matkaa on takaisinkin tultu, kehuu Kuukasjärvi.
Sosiaalinen mutta itsenäinen koira
– Halusin koirien koiran, keskikokoisen ja lempeän ihmisen koiran, määrittelee Anja-Riitta Hyttinen (kennel Villi-Joikhu). – Koiran piti tulla toimeen Suomen säätiloissa pelkäämättä pakkasta tai sadetta, sillä en halua rotua jota pitää vaatettaa meidän olosuhteisiin.
Supisuomalainen koiran piti olla ja niin tuli valituksi suomenlapinkoira. - Sillä tiellä olen edelleen, kasvatuksen merkeissä ollut jo yli 20 vuotta. Tämä koira on vienyt sydämeni. Luonteeltaan lappalainen on avoin, sosiaalinen, toimeentuleva koira, joka soveltuu moneen asumismuotoon ja menoon, myös moniin harrastuksiin. Minulla on ollut agility-, toko-, ja pelastuskoiraa hälyryhmässä.
- Suomenlapinkoira ei ole piha-, tarha- eikä narukoira, vaan ihmisen läheinen kaveri kaikessa arkielämässä. Se on tekeväinen ja sen pitää saada kunnon lenkit. Lapinkoira viihtyy myös laumassa. Minulla on kotona neljä narttua ja laumaan liittyy aika ajoin sijoitusnarttuja ja kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään.
- Suomenlapinkoira on koulutettavissa hyvin, vaikkakin se on itsenäinen ajatellen sen alkuperää, jossa piti kyetä kokoamaan porotokka ja kuljettamaan se poroisännälle. Koiralla on oltava itsenäistä toimintaa, ajattelua, myös miellyttämishalua, jotta homma hoituu. Lapinkoira paimentaa äänellään, selvittää Hyttinen.
– Aiemmin kasvatin bichoneja, kertoo Kati Tverin (kennel Crystal). – Meillä oli jo 1980-luvulla kaksi lapinkoiraa molemmista linjoista, toinen paimensukuinen ja toinen ns. valtalinjasta. Kun sitten tuli ajankohtaiseksi uuden rodun hankinta, valintani oli ehdottomasti paimensukuinen, sillä näiden ulkonäkö miellytti minua enemmän. Tiesin, etten saa mitään näyttelytähteä, mutta en sellaista hakenutkaan.
- Koirani ovat hyvin ja tasapainoisesti rakentuneita, tervepäisiä ja terveitä. Pevisa-tutkittu on jo monta kasvattiani, ja tulokset ovat olleet hyviä: terveet silmät, polvet ja kyynärät ja lonkat A/A, yhdellä B/B. Järjestän Anja-Riitta Hyttisen kanssa kaksi, kolme pevisa-tarkastusta vuodessa, tänne pyrimme saamaan mahdollisimman paljon paimensukuisia lappalaisia tutkittavaksi. Tämä on tärkeää, että saisimme mahdollisimman paljon potentiaalisia sulhasia mukaan tarkastukseen ja näin myös geenipoolia käyttöön. Liian moni jää tutkimatta ja näin siitoksen ulkopuolelle. Toivonkin, että peräkammarin poikien omistajat ymmärtäisivät tämän asian tärkeyden, korostaa Kati Tverin.
Pohjoisen paimenkoirien käyttö on perinne
– Elämme Angelissa, pienessä kylässä ihan Norjan rajalla. Pääelinkeinona on poronhoito, kertoo Ida Ikonen (kennel Ceahpes). – Täällä on myös aina ollut paimenkoiria, eikä se kulttuuri ole katovuosista/sodan jälkeisestä ajasta huolimatta katkennut koskaan.
- Porokoiran käytöllä on pitkät perinteet, ja edelleen niitä löytyy kylästä muutama. Meidän suomenlapinkoiramme Násti on otettu työkoiraksi, haaveena oli saada korvaamaton apuri porotöihin, ja sitä se on ollutkin. Kuten täällä tavataan sanoa: hyvä koira on parempi kuin kymmenen huonoa kaveria. Pentue, josta Násti on, on tehty tietoisesti yhdistämällä kahden paliskunnan hyvänä tunnetut työkoirat, tavoitteena saada hyvät ominaisuudet periytymään.
- Nástin vanhemmat eivät ole rekisteröityjä, vaan työkoirien jälkeläisiä. Rotuunottoa varten selvittelin Nástin taustoja, ja sieltä löytyy kolmannessa ja neljännessä polvessa yksittäisiä rekisteröityjä suomenlapinkoiria, jotka ovat olleet työkoirina Inarin ja Vuotson alueella, tietää Ida Ikonen.
- Näiden rekisteröityjen sukulaisten vuoksi Násti otettiin rotuun suomenlapinkoirana, vaikka se on lyhytkarvainen. Násti on mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka erillisten rotujen, suomenlapinkoiran ja lapinporokoiran historia ei erillisinä ole niin pitkä. Työkäyttöominaisuudet ovat poronhoitajien ensisijainen kriteeri tehdä pentuja. Niin myös nyt, Násti on astutettu rekisteröidyllä suomenlapinkoiralla, joka on työkäytössä Inarin eteläosissa sijaitsevassa Hammastunturin paliskunnassa.
- Muotkatunturin paliskunnassa on käytössä muutama työkoira, kertoo Ida Ikonen. - Niitä käytetään pääasiassa koottaessa poroja aitaan syyserotuksiin. Myös kesällä pidettävissä vasanmerkityksissä koirat ovat poroja kokoamassa.
- Joskus kysytään, miksi edelleen käytetään näitä kotimaisia paimenrotuja, vaikka olisi mahdollista käyttää esimerkiksi bordercollieita tai kelpieitä? Osa käyttääkin tuontirotuja, mutta lähes kaikki Inarin ja Utsjoen alueella käyttävät suomenlapinkoiria tai lapinporokoiria ja näiden sukuisia. Niiden ominaisuudet ovat vuosikymmenten varrella kehittyneet juuri porokäyttöön sopiviksi: turkki kestää talven pakkasissa, ja suomalaisilta paimenkoirilta löytyy porojen paimennuksessa tarvittava haukku. Monesti voimankäytön poroja kohtaan ei tarvitse olla liike, vaan haukulla saadaan toivottu liike aikaiseksi. Lisäksi koira ilmoittaa haukulla porosta, jos koira ei ole ohjaajan näkyvissä.
- Pohjoisen paimenkoirien käyttö koetaan perinteenä, jota halutaan ylläpitää, korostaa Ida Ikonen.
Vuosituhantinen rotu
Suomenlapinkoiran tyyppisiä koiria uskotaan olleen Fennoskandiassa ja Venäjän pohjoisten kansojen alueilla jo 7000 vuotta sitten. Saamelaiskulttuuria käsittelevissä kirjoituksissa perinteinen lappalainen koira mainitaan yleensä paimentavana koirana. Koiraa tarvittiin paimennukseen sekä porotokkien vartiointiin ja liikutteluun.
Tunturisaamelaisesta poronhoidosta ja paimennukseen käytetyistä koirista Enontekiön kunnan alueella ennen toista maailmansotaa saa hyvän käsityksen eläinlääkäri Yrjö Kokon kirjasta Neljän tuulen tie. Kirjassa on lukuisia mainintoja ihmisen ja koiran yhteiselosta sekä paimenkoirien luonteista ja toimintatavoista. Kirjassa Kokko kuvaa ns. vanhan Lapin elämän murrosta ja katoamista.
Porolappalaisten elämäntapa oli hyvin ainutlaatuinen; Tunturi-Lapissa ihmiset muuttivat porojen mukana vuodenkierron mukaan. Talvilaitumien ja kesälaitumien välimatkat olivat pitkiä ja elämä oli paimentolaisuutta puhtaimmillaan. Tässä ns. jutaamisessa koirilla oli tärkeä tehtävä ja juuri näihin tunturialueiden koiriin perustuu nykyinen suomenlapinkoiran tyyppi.
Suomenlapinkoiran kennelhistoria ns. paperikoirana on nuori, mutta koira itsessään on ikivanha. Suomen Kennelklubin ensimmäisessä koiranäyttelyssä Helsingissä vuonna 1891 esitettiin Lapista tuotuja koiria lappalaisina paimenkoirina. Suomenlapinkoiran, lapinporokoiran ja ruotsinlapinkoiran juuret poronpaimentajina ovat pitkälti yhteiset; suomenlapinkoira erotettiin lapinporokoirasta 1960-luvun lopulla ja ruotsinlapinkoira virallistettiin jo 1940-luvulla.
Suomen Kennelklubi hyväksyi lapinpaimenkoiran ensimmäiset rotumerkit vuonna 1945. Monet koirista olivat tuolloin suuria, kapea- ja pitkäpäisiä ja vaihtelevakarvaisia. Rodun kanta muodostui alun perin muutamasta Lapista tuodusta koirasta. Mukaan sekoitettiin myöhemmin aitoja porokoiria, osin sellaisia joista tuli joko lapinporokoiran tai suomenlapinkoiran kantakoiria. Valtaosa näistä lapinpaimenkoirista oli kennelnimettömiä. Tärkein rotua kasvattanut kennel oli pitkään Kukonharjun kennel. Kukonharjulaiset olivat varsin erinäköisiä kuin nykyinen lapinkoira; niiltä puuttui arktinen olemus ja turkki.
Lapinporokoira sai oman rekisterinsä vuonna 1967 ja samanaikaisesti lapinpaimenkoiran nimi muutettiin lapinkoiraksi. Sekaannusta aiheutti pitkään rodun määrittely karvanpituuden eikä tyypin mukaan, lyhytkarvaiset porokoiriksi, pitkäkarvaiset lapinkoiriksi. Vanha kukonharjulainen kanta alkoi hävitä.
Lapista tuotiin 1970-luvulla suhteellisen voimakasluustoisia, lyhyt- ja leveäpäisiä koiria, joiden karvapeite oli pystyä ja karkeaa. Tämä uusi lapinkoira-aines ymmärrettiin oikeaksi tyypiksi. Rodun tyyppi ja rotukuva alkoivat selkiytyä ja uusi rotumääritelmä vahvistettiin vuonna 1975. Koko pieneni ja on pienentynyt sen jälkeen vielä lisää. Rodun nimi muutettiin lapinkoirasta suomenlapinkoiraksi vuonna 1993. Nykyinen rotumääritelmä on hyväksytty vuonna 2013.
Vaihtelevaa ulkomuotoa
– Lapinkoira on rotuna nuori ja se on koottu pääasiassa Lapissa esiintyneistä koirista, jotka ovat olleet taustaltaan enemmän tai vähemmän työkoiria, jatkaa Tapio Kakko. – Rodun alkuaikojen koirissa löytyy paljon ulkomuodollista vaihtelua, osa koirista oli lyhytkarvaisia, mutta periyttivät pitkää karvaa. Myös lapinporokoirarekisteristä siirrettiin pitkäkarvaisia yksilöitä lapinkoiriksi.
- Rotujen toisistaan erottamisen jälkeen haluttiin koirista erityyppisiä, ns. välimuotoista ainesta pidettiin pahempana virheenä kuin jos koirassa olisi ollut jonkun toisen rodun piirteitä. Koska roduillamme on periaatteessa sama historia ja koska samasta pentueesta osa oli rekisteröity lapinporokoiriksi ja osa lapinkoiriksi, on nykyään ymmärretty paremmin, etteivät rodut ole toisistaan ulkomuodollisestikaan täysin erilaisia.
- Jossain vaiheessa Kennelliiton ja silloisen rotujärjestön Pystykorvajärjestön taholta haluttiin kieltää porokoiran värit lapinkoirilta, mutta onneksi kasvattajien herääminen tähän pelasti rodun värit. Lapinkoirasta haluttiin tehdä yksivärinen koira, ruotsinlapinkoiran tapaan. Lecibsin kennelin omistaja Jukka Kuusisto oli etulinjassa tekemässä työtä eri värien säilyttämisen puolesta, kiittää Tapio Kakko.
- Käytännössä lapinkoira on Lapista kerätyistä, sekalaisesta seurakunnasta, poronhoidon ulkopuolella jalostettu rotu, poikkeuksena voidaan pitää Aarnipurojen kasvatustoimintaa. Rodun luojiksi ulkomuodon osalta voidaan pääpiirteittäin sanoa Peski- , Poromiehen/Aljo- ja Lecibisin kenneleitä. Heidän vaikutuksensa koiriemme ulkomuotoon ja sukuihin on ollut käytännössä suurin.
- Rodun alkuvaiheessa lapinkoiraa pidettiin enemmän seurakoirana, lapinporokoiraa taas enemmän työkoirana. Tällä on myös ollut vaikutusta rotujen ulkomuodon kehitykseen. Kuitenkin jos ajattelemme lapinkoiran historiaa, tulisi lapinkoirissa olla myös työkoiran piirteitä ja niiden tulisi kyetä työskentelemään tuntikausia porotyössä. Onneksi rodussamme on myös säilynyt paimennusvaistoa ja nykyään koiria testautetaan enemmän poroilla ja lampailla, sanoo Kakko.
Poronpaimennuskilpailuissa ja kokeissa on esiintynyt ja menestynyt sekä suomenlapinkoiria että lapinporokoiria, viimemainitut kuitenkin selvänä enemmistönä kärkipään menestyjien joukossa.
Populaatiota voisi käyttää leveämmin
– Vaikka lapinkoirien pentuemäärät ja rekisteröintiluvut ovat suuria, geenipohja on entisestään kymmenessä vuodessa kaventunut, huomauttaa Tapio Kakko.
– Rodussa pitäisi olla enemmän eri sukulinjoja esimerkiksi eri kasvattajien ympärille muodostuen. Nykyään on hankala enää löytää koiria, joiden sukutaulusta puuttuisivat yleisimmät suvut. Voisi sanoa nyt olevan taas menossa geneettisessä monimuotoisuudessa toinen pullonkaula. Kun rotua luotiin ja ulkomuotoa yhtenäistettiin, käytettiin paljon samoja uroksia; Peski Koira, Peski Muste, Lecibsin Torsti, Lecibsin Kosma ja Kalikkakaula.
- Rodun ollessa luontivaiheessa geenipohjasta ajateltiin eri tavalla kuin nykyään. Tavoitteena oli yhtenäistää rotua, ei huolehtia monimuotoisuudesta. Mutta nykyään kun on Kennelliiton jalostustietojärjestelmä ja yleensäkin tiedon saaminen internetin avulla on helppoa, soisi erisukuisia koiria enemmän käytettävän ja kaivettavan talojen pihoilta, sanoo Kakko.
– Rodussamme ovat valitettavasti lonkkatulokset huonontuneet ihan viime aikoina, samoin autoimmuunisairaudet lisääntyneet suht voimakkaasti, murehtii Kakko. – Tai sitten nykyään niistä kerrotaan julkisesti enemmän. Epilepsiaa esiintyy, mutta siihen puuttuminen jalostuksen keinoin on ehkä jo vähentänyt ongelmaa.
- Rodussamme tulee vuosittain noin 150 nartun urossuosituskyselyä. Tässä yhteydessä tietoa voidaan jakaa terveyden ja geneettisen monimuotoisuuden osalta hyvin, ehkä tämän tiedonvaihdon avulla epilepsiakin on vähentynyt. Lisäksi omistajat kyselevät ahkerasti omien koiriensa terveysriskejä jalostustoimikunnalta ja ilmoittavat suhteellisen hyvin myös koirien sairauksista. Mitä enemmän tietoa on, sitä paremmin pystytään välttämään riskiyhdistelmiä, korostaa Tapio Kakko.
Älykäs lappalainen
– Oman kokemukseni mukaan suomenlapinkoira on toimelias rotu, joka kaipaa tekemistä, sanoo Sari Vahtola (kennel Tatamitassun). – Lapinkoira innostuu myös helposti melkeinpä mistä vaan yhdessä tekemisestä, joten siitä saa hyvän kaverin moniin harrastuksiin.
- Paimentamisesta en tiennyt paljoakaan ennen kuin otin lapparin ja siihen maailmaan on ollut hyvin mielenkiintoista tutustua. On ollut hienoa seurata suomenlapinkoirani Haltin taipumuksia porojen ja lampaiden paimentamiseen.
- Suomenlapinkoiran älykkyys tuli minulle tutuksi jo Haltin ollessa pentu, sillä Halti päätteli, miten ovet toimivat ja se oppi pian itse avaamaan ne. Myöhemmin se päätteli myös kuinka portteja voi avata. Haltin hajuaisti on pelastanut meidät melkoisista tilanteista. Vuosi sitten talvella iltakävelyllä ollessamme Halti haistoi jotain ja jähmettyi täysin. Totesin, että paras lähteä kotiin päin, koska se ei koskaan ollut käyttäytynyt niin ja käytöksellä oli varmasti jokin merkitys. Kävellessämme kotiin päin katsoin taaksemme siihen kohtaan josta käännyimme, ja siellä oli ilves.
– Rotu on kaunis, monipuolinen, suomalainen, alkukantainen ja siinä on jotain perisuomalaista luonnetta, luettelee Minna Mielonen (kennel Ukkolapikkaan). – Ovat ystävällisiä ja älykkäitä ja vedättävät omistajiaan 10-0, jos ei osaa pitää varaansa. Niillä on oma mieli ja ne voivat toimia kuin ajatus - vaan se on aina ansaittava.
– Älykkyydestä kertoo tämäkin; yksi koiristani varasti lettuja lettukesteille paistamastani isosta keosta. Aina kun emäntä poistui näkyvistä, pöydän alla potslojana maannut koiruus hipsi hiljaa ylös tuolille istumaan ja nappasi yhden letun ja äkkiä pöydän alle popsien sen nassuunsa ja makoilemaan kuin missään ei olisi käynytkään. Noin se onnistui pummia useamman letun ilman, että emäntä huomasi mitään. Ei olisi muuten huomannutkaan, ellei isäntä olisi sattunut ulkona kävelemään ikkunan ohi ja näkemään varkaan itse teossa ja jäi seuraamaan vaivihkaa koiran duuneja, kertoo Mielonen.
– Toinen esimerkki ihmisen parhaasta kaverista: kasvattinarttuni huolehti ja vahti sairastavaa isäntäänsä. Kun koira ”joutui” lähtemään lenkille emännän kanssa, eikä isäntä pystynyt tulemaan mukaan, kävi koira hakemassa jonkin lelunsa isännän viereen ikään kuin korvikkeeksi. Kova oli kiirus takaisin isännän kainaloon lenkiltä tullessa, kertoo Mielonen.
Pelastava paimenkoira
– Kantanarttuni Reppulin Belladonna oli itsepäinen, suorastaan jääräpäinen, mutta hyvä koira, kertoo Anja-Riitta Hyttinen.
– Ihmiset olivat sille se ehdoton ykkönen, ja niin siitä tuli pelastuskoira, josta se nautti. Se oli kestävä ja antautui työhönsä niin, että kerran se sekoitti suunnistuskilpailun kun ukkoja juoksi metsässä. Samoin kävi hirvestysporukalle, se etsi marjastajat, sienestäjät ja hiihtäjät, siis kaikki mikä viittasi eksyneeseen ihmiseen. Haukku vain raikui. Se myös onki isosta lumimontusta kolmevuotiaan lapsenlapsen, joka oli hukkua sinne lumeen niin, että vain lapsen kengät jäivät monttuun.
- Donna sai Kennelliiton kunniamaininnan uroteosta vuonna 2013. Se pelasti minut ja kolme koirakaveriaan myrskyssä kaatuvan puun alta. Jos ei olisi niin käynyt, en olisi nyt tässä tätä kertomassa, paljastaa Hyttinen.
– Olen saanut ensimmäisen lapinkoirani vuonna 1993, eikä sen jälkeen ole tarvinnut miettiä rotua, sanoo Anne Pantsu (kennel Karvapallon). – Olen harrastanut omien lappalaisteni kanssa agilitya, arkitokoa, raunioita, jälkeä ja rakkaimpana harrastuksena pelastushakua. Meillä on täällä Ylläksen Pelastuskoirissa mahtava porukka tavoitteellisesti harrastamassa. Tänä syksynä saimme ensimmäiset viralliset pelastuskoirakot, joista toinen iloinen lappalainen.
- Jotenkin näille lappalaisille hakutyöskentely on tosi luonnollista, pelastuskoirahommassa koira pystyy luonnostaan hyödyntämään paimenkoiran ominaisuuksia ja kuuluva haukku on mitä mainioin kadonneen ilmaisutapa. Tärkeää on myös, että lappalaiset osaavat käyttää omaa päätään ongelmatilanteissa.
– Käyn useasti vuodessa vaeltamassa noin viikon reissuja kävellen, liukulumikenkäillen ja potkuroiden. Aina on lappalainen matkassa, kantaen omia eväitä repuissaan, jatkaa Pantsu. - Leikkisästi kutsummekin koiriamme vaellusvalioiksi jo muutaman reissun jälkeen. Kämpillä koirat on otettu hyvin vastaan, eikä niistä kyllä häiriötä olekaan. Pitkien päivien päätteeksi ne painuvat nukkumaan kämpän nurkkaan, ollen aamulla taas lähtövalmiina uuteen päivään. Ne ovat myös hyviä myyränkarkottajia. Usealla reissulla ovat vaeltajat kiitelleet rauhallisesta yöstä. Kun koira nukkuu sisällä, eivät myyrät uskalla tehdä tuhojaan ruokatavaroissa, kehuu Anne Pantsu.
Rodun suosio kasvaa ulkomaillakin
– Minulla on tällä hetkellä kolme suomenlapinkoiraa, kertoo Titta Repo (kennel Jäätuulen). - Kaikki ovat luonteeltaan melko erilaisia, mutta yhtä kaikki ihania ja hauskoja lappalaisia.
- Ulkoisesti suomenlapinkoira on liioittelematon ja terverakenteinen, vaivattomasti liikkuva ja kaunis lappalainen pystykorva. Ikävä kyllä koiranäyttelyissä kaikki tuomarit eivät ymmärrä sitä, että suomenlapinkoiran ei kuulu näyttää samojedinkoiralta tai keeshondilta, saati sitten suomenpystykorvalta.
- Suomenlapinkoira on luonteeltaan nöyrä, ystävällinen, lempeä ja uskollinen - ja näiden luonteenpiirteiden täytyisi välittyä myös näyttelykehässä, pohtii Titta Repo. - Toisilleen täysin vieraat urokset harvoin tulevat juttuun keskenään, mutta minkäänlainen rähinöinti tai aggressiivisuus ei lapinkoiran käytökseen kuulu. Vieraatkin koirat on siedettävä lähistöllä tilanteen niin vaatiessa.
– Nykyisin myös ulkomailla on yllättävänkin paljon suomenlapinkoiria ja useita aktiivisia kasvattajia on mm. Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Ranskassa, Hollannissa, Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa. Ruotsissa suomalainen lapinkoira on ohittanut suosiossa aikoja sitten paikallisen version. Erityisesti Ruotsista ja Norjasta tuodaan myös Suomeen lapinkoiria hiukan täältä poikkeavista linjoista, mikä on luonnollisesti oikein hyvä asia, kiittelee Repo.
Tarinoita suomenlappalaisesta
– Urokseni Tsabba Manzarek, Ressu oli minun ja toisen urokseni kanssa kesäkuumalla lenkillä. Kaikki vesilammikot olivat kuivuneet ja minulta oli unohtunut vesipullo kotiin, kertoo Anna-Riitta Hyttinen. – Toinen koirani oli sen näköinen, että vettä kiitos, tee jotain ja päätinkin kääntyä kotiin. Ressu meni läheiselle suolle, tonki suomättään auki ja neuvoi kaverille että täällä on meille vettä, kertoo Hyttinen.
– Kasvattini Pumba oli isännän ollessa työmatkoilla tottunut nukkumaan isännän paikalla sängyssä emännän vieressä, jatkaa Hyttinen. – Kun isäntä palasi kotiin, heräsi hän ensimmäisenä yönä siihen, että koira läähättää sängyn vieressä ja pyytää ulos. Ei kun ylös ja takaovelle päästämään koira pissalle. Hetken mies mietti, menikö koira ovesta vai ei? Palasi katsomaan makuuhuoneeseen, jossa totesi Pumban vetävän sikeitä emännän vieressä isännän paikalla, pää tyynyllä. Jos tämä ei ole ajattelua, niin mikä sitten, kysyy Hyttinen.
– Edesmennyt koirani Villi-Joikhu Huisku, Dibi inhosi valjaita. Olin ostanut uudet valjaat ja ne päällä mentiin lenkille. Kesken matkan huomasin koirani ontuvan, joten mentiin takaisin kotiin ja ontuminen loppui. Päätin tarkkailla koiraa. Seuraavalla lenkillä toistui sama juttu. Silloin ymmärsin, että Dibi halusi valjaista eroon. Heti kun valjaat otettiin pois, koira käveli normaalisti ja juoksi. Se siis vedätti minua kuusi-nolla ja tiesi konstin joka tepsi, Anna-Riitta Hyttinen nauraa.
Poropaimen Mörri
Kauniiksi lopuksi Heidi Nikumaan kertomus lapinkoira Mörristä. – Kymmenen vuotta sitten sanoin, etten ikinä ottaisi lapinkoiraa. Ensimmäinen koirani oli sekarotuinen ja toinen australianpaimenkoira. Naapurin lappalaispentu oli minulla hoidossa ja päätin sitten kuitenkin kokeilla miekin.
- Koirani on Pippurimuorin Arvoitus, syntynyt maaliskuussa 2013. Hankin koiran opettaakseni sen työkoiraksi porotilalle. Paimennustreenit Minna Mäntyranta-Mustosen ohjauksessa alettiin koiran ollessa vuoden ikäinen: ensin poroilla, sitten kesällä lampailla. Minnan opit olen yrittänyt pitää mielessä; piä suu kiinni, anna se ite ajattelee, se ei tehe mithään tyhmää.
- Toinen neuvo oli; ota koira pois kelkan kyydistä, anna se on porojen kans. Siinä se oppii lukutaidon. Se sai kuljailla porojen seassa kun niitä ruokittiin, opetteli lauman. Ensimmäisenä kesänä Mörri kulki hienosti kanssani tokan takana, kertaakaan ei tarvinnut pelätä, että se olisi törmyyttänyt poroihin tai tehnyt jotain typerää. Useamman kerran ettoon lähtiessämme sanoin Mörrille: etsi poro. Ja niin se kuljetti minut tokan laitaan, jolloin sain miehelleni soittaa, että olemme poroissa.
- Kerran olimme poroissa koiran kanssa ja miehet olivat mönkijöillä ketjussa. Tokka kuitenkin ryösti – eli karkasi ketjun välistä teille tietämättömille. Jäljet johtivat alueelle, missä mönkijöillä on erittäin hankala mennä. Sanoin koiralle etsi poro-käskyn. Se lähti nenä maassa jäljestämään, mie kävelin perässä. Tovin päästä sain soittaa miehelleni, että ollaan tokan laidassa. Sydämeni oli niin pakahtumaisillaan onnesta kun vuosikkaan lapinkoirani kanssa kuljetimma porot vaaran laelle hakkuuaukealle, missä miehet odottivat mönkijöillä. Siinä kohtaa tiesin, että tästä koirasta voi oikeasti olla porokoiraksi, ihastelee Heidi Nikumaa.
