Rosa Meriläisen lenkkeily kolmen perhoskoiran kanssa on tasapainoilua ylpeyden ja häpeän välillä. Välillä ohikulkijat ihastelevat suloisia karvakuonoja, välillä sama kolmikko ilmoittaa olemassaolostaan koko kaupunginosalle.
Meidän koiralenkkimme ovat kuin ulkoilua uhmaikäisen kanssa. Välillä sitä häpeää silmät päästään, kun ihmiset katsovat kieroon. Välillä taas on aivan polleana, kun omat koirat ovat niin mahdottoman söpöjä.
Mieleeni on monta kertaa muistunut ystäväni tunnustus sortumisesta ylimielisyyden syntiin. Hänen esikoisensa oli aina käyttäytynyt kuin ihmisen mieli, ja hän piti itseään siksi ylivertaisena kasvattajana. Kunnes tuli se toinen lapsi.
Miten nerokkaana koirakuiskaajana pidinkään itseäni, kun ensimmäinen koiramme, Muru, leikki koirapuistossa kaikkien kanssa eikä pelännyt vieraita. Kaikki ohittamiset sujuivat sopuisasti ja hiljaa. Minä luennoin ääni tietäväisyydestä väristen, miten orjallisesti olimme noudattaneet Tuire Kaimion kirjaa Pennun kasvatus. No, emme takuulla olleet. Minä olen niin kaukana perfektionistista kuin ihminen olla voi. Joitakin asioita teimme hyvin, joissakin asioissa kävi tuuri Murun sosiaalisen luonteen ansiosta.
Kun Muru sitten sai pentuja, kävi niin kuin ihmisäideillekin helposti käy: hauskasta ja luottavaisesta olennosta tulee vainoharhainen tyyppi, joka näkee vaaroja kaikkialla. Maailma muuttui Murulle vaarojen karikoksi, ja hän haukkui imetyspäissään kaikelle, mikä liikkui ja mikä ei liikkunut.
”Sylittelen, lepertelen ja
keksin rakkauslauluja
kullekin erikseen.”
Lopputuloksena on kolmen perhoskoiran valjakko, Etelä-Helsingin kauhut, jotka räksyttävät pontevasti kaikelle vetolaukuista vauvoihin. Taika laukeaa vain, jos heitä ulkoiluttaa erikseen. Silloin jokainen heistä kulkee siivosti vieressä, aivan kuin ei olisi koskaan haukkunutkaan.
Joskus myös saattaa käydä niin, että pitkällä lenkillä metelistä loppuu veto, ja koirat kulkevat säyseästi kohti kotia, sohva jo silmissä siintäen. Täytyy myöntää, että se on näin ihmisen näkökulmasta erittäin rentouttavaa. Koirien kanssa on kivempi ulkoilla, kun se sujuu helposti.
Rakastan koiriani lujasti. Aamulla ensimmäisenä löydän itseni hymyilemästä, kun saan rapsuttaa koiriani. Sylittelen niitä, lepertelen ja keksin rakkauslauluja kullekin erikseen. Ulkona sama onni jatkuu, jos koirani kohtaavat kadunkulkijat iloisin mielin. Ihmiset ihastelevat koirieni kauneutta, monet hymyilevät ohi mennessään. Ovathan ne nyt metka näky.
Minulle tulee hyvä mieli, kun koen levittäväni koirieni avulla ympärilleni hellyyden ja riemun tunteita. Lapset kysyvät, saako silittää, ja ikäihmiset saavat koirien varjolla minusta juttuseuraa. Monet naapureistani kumartuvat aina rapsuttamaan.
”Kantakaupungin kapeilla kaduilla
syntyy jos jonkinlaista selkkausta.”
Mutta tulee kaduilla vastaan se toinenkin puoli. Kantakaupungin kapeilla kaduilla kolmen koiran kanssa syntyy jos jonkinlaista selkkausta. Kaikki kolme kakkaavat samaan aikaan eri puolille jalkakäytävää ja kiukkuiset ihmiset räksyttävät, kun ovat kompastua hihnoihin minun kyykkiessäni kakkoja talteen.
En ole herkkä häpeämään ihmisten edessä, mutta kyllä sekin tunne joskus mieleeni hiipii, kun tajuan koirieni herättäneen vaunuihin nukutetun vauvan. Useimmiten onneksi osaan nauraa. Eivät he todellakaan ole kulmakunnan ainoat karvakuonot, jotka pitävät meteliä. Ihan jo meidän rappiksesta löytyy voittajat tuossakin lajissa.
Joskus kuulen meille kotiin asti, miten koiramme haukkuvat ulkona, kun joku muu perheenjäsen vie heitä ulos. Näen mielessäni puolisoni häpeän ja harmistuksen ilmeen. Useimmiten minua silloin naurattaa, koska ovathan ne nyt aika naurettava näky: kolme pientä koiraa isoine korvineen sekä kärttyinen ihminen.
Kolumni on julkaistu alun perin Koiramme-lehdessä 4/2026.
