Unohtumattomat näyttelykokemukset
Kirjoittaja (kuvassa) oppi jo lapsena, että karkeakarvaiset koirarodut kuuluu nyppiä ja että niiden näyttelykunnostus vaatii enemmänkin panostusta. (Kuva: Kotialbumi)
Koiranäyttelyissä käyneillä on monella varmasti jokin kokemus, jota ei ikinä unohda. Etenkin oman koiransa kanssa kehässä menestyneillä; muistoissa on ehkä se ensimmäinen luokkasijoitus tai jopa luokkavoitto ja sertti. Tai se omasta mielestä noloin muisto, kun koira ei esiintynyt ollenkaan ja itsekin sössi kaiken juoksemalla väärään suuntaan.
Olen näyttelytuomari, joten kokemuksia on kertynyt niin koiria arvostellessani kuin myös niitä esittäessäni. Itse olen hölmöillyt kehässä nolostumiseen asti, mutta olen myös voittanut koirillani monta rotuni erikoisnäyttelyä. Niin hienoja kuin ne voitot ovat olleetkin, en minä niitä oikeastaan muista tai edes muistele. Muistan ensimmäisen arvostelukertani tuomarina, mutta sekään ei ole se mieleen painunein koiranäyttelykokemukseni.
Sen sijaan en ikinä unohda yhtä Lappeenrannan pääsiäisnäyttelyä joskus 1970-luvulla, jolloin olin alle kymmenvuotias. Tulimme karkeakarvaisen, eli nypittävää rotua olevan terrierimme kanssa näyttelypaikalle Parkkarilan jäähallille hyvissä ajoin. Tuohon aikaan koiranäyttelyyn tultiin aamulla kaikki samaan aikaan, pois sai lähteä vasta iltapäivällä. Meillä ei varmaankaan ollut mukanamme muuta kuin koira, sille jokin harja tai karsta, ehkä jopa esityshihna. Harvalla osallistujalla tuolloin muuta rekvisiittaa olikaan. Joillain saattoi olla mukanaan koiran kuljetuslaatikko, jonka päällä koira viimeisteltiin.
Meidän koiramme oli kasvattajan toimesta trimmattu jotakuinkin säännöllisesti ja sen turkki oli viimeistelty ennen tätä näyttelyä. Odotellessamme siinä muiden kanssa kehän alkua tuli viereemme pariskunta samanrotuisen koiran kanssa. Heidän koiransa oli muuten hyvinhoidetun näköinen, mutta se oli karkeakarvaiseksi terrieriksi täysin trimmaamaton, pitkäkarvainen pörrökasa. Pariskunta katsoi hämmentyneenä meidän koiraamme sekä niitä toisia samanrotuisia, kehään valmisteltavia koiria. Heidän koiransa seisoi iloisena jäähallin penkillä pörröistä häntäänsä heiluttaen ymmärtämättä ollenkaan isäntäperheensä kauhistusta.
Muut ympärillä olevat katsoivat heitä jopa naureskellen, jatkaen omien koiriensa puunaamista. (Tuohon aikaan liitu pöllysi kehän reunalla.) Ylpeänä muistan, että äitini meni juttelemaan pariskunnan kanssa ja selitti heille, kuinka koiran turkki olisi pitänyt laittaa. Siinä vaiheessa ei luonnollisesti ollut enää paljoakaan tehtävissä. Muistan ikuisesti sen, kuinka koiran emäntä siveli harjalla terrierinsä kylkiä koettaen edes mielessään luoda siitä samannäköisen kuin ne nypityt koirat, jotka hän näki nyt ensi kertaa edessään. Näky oli jotenkin niin liikuttava, vaikka tuolloin en itse tiennyt terrierin trimmauksesta yhtään mitään. Ymmärsin silti, ettei pariskunnan koiraa oltu laitettu kuten ne muut paikalla olijat tai meidän oma koiramme oli, ja että se ei varmaankaan ollut heidän syytään. Yhtään en muista mitä oma koiramme sai, pariskunnan koira sai EVAn.
Nyt ymmärrän, että tuo Lappeenrannan pariskunta oli hankkinut pentunsa kasvattajalta, joka ei ollut yhtään opastanut rodun turkinhoitoa. Ja että kukaan muukaan ei ollut siitä heille kertonut eivätkä he olleet ymmärtäneet itse myöskään etsiä tietoa vaikkapa koirakirjoista.
Paria vuotta aiemmin tapahtui toinenkin näyttelykokemus, joka on jäänyt mieleeni. Olimme ilmoittaneet yhden terriereistämme kesänäyttelyyn. Kasvattajan kanssa oli sovittu, että hän viimeistelee koiran näyttelypaikalla kehää varten. Meninpä minä onneton lapsi sitten siihen kasvattajan trimmitelineen viereen tervehtimään ja silittämään omaa koiraamme sillä seurauksella, että kasvattaja karjaisi minulle: ”Näpit irti nyt siitä rakista!” Itkien poistuin paikalta, enkä edes seurannut arvostelua kehässä. Minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka koiramme pärjäsi – se ei kiinnostanut.
On oikeastaan ihme, että viitsin yhä olla tässä harrastuksessa, josta sain ikäviä kokemuksia jo nuorena. Puhumattakaan nykyajan rotukoiravastaisuudesta. Mutta – tadaa! – suomalaiset uskovat silti rotukoiriin. Uusin tutkimus kertoo, että suomalaiskoirista jopa yli 80 prosenttia on puhdasrotuisia. Hyvä me!
Ja onneksi suurin osa koirankasvattajista opastaa ja neuvoo pennunostajaa turkinhoidossa. Jotkut jaksavat jopa opettaa perheen lapsiakin.
