Carina Kitti:
”Tuloksia voi tulla vasta vuosien päästä”
Thea Dahlbomin ja Carina Kitin, kennel Finnsky, kasvatustyö alkoi vuonna 1975. Skyenterrierista tuli ensin perheen lemmikki ja myöhemmin usean sukupolven yhteinen harrastus ja elämäntapa. Nykyään äiti ja tytär ovat tunnettuja vaikuttajia rodun kansainvälisessä yhteisössä.
Oletko jo Kennelliiton jäsen?
Haluatko lukea lisää?
Koiramme on Suomen Kennelliiton jäsenlehti.
Jäsenenä saat itsellesi koko paketin: lukuoikeuden verkkojuttuihin ja näköislehteen sekä painetun lehden.
Jäsenenä saat
Koiramme-lehti jäsenetuna
- kaikki verkkolehden artikkelit ja lisämateriaalit
- näköislehti ja lehden arkisto
- painettu Koiramme-lehti kotiin kannettuna
”Elämä skyenterrierien kanssa on opettanut pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä ehkä enemmän kuin mikään muu harrastus. Pentujen ja nuorten koirien sosiaalistaminen vaatii aikaa ja kekseliäisyyttä. Kasvatustyössä oppii nopeasti, ettei kaikkea voi hallita tai kiirehtiä – tuloksia voi tulla vasta vuosien päästä. Välillä on tehtävä vaikeita ratkaisuja ja kannettava niistä vastuu.
Koirien hyvinvointi ja rodun pitkäjänteinen kehittäminen ovat meille arvoja, jotka ohjaavat työtämme. Koska pidämme tärkeinä koirien fyysistä sekä henkistä terveyttä, on jalostusvalinnoilla merkitystä kauas tulevaisuuteen. Kasvattaja oppii jatkuvasti, eikä kukaan tee täydellisiä päätöksiä joka tilanteessa.
Uramme alussa kasvattajat Solveig Söderholm sekä Hjördis Westerholm auttoivat meitä paljon, ja heidän asiantuntevat neuvonsa kasvattamisesta, terveydestä ja rotutyypistä innostivat. Motiivimme ovat sittemmin muuttuneet pitkäjänteisemmiksi. Nykyään tärkeitä asioita ovat terveys, luonne ja geneettinen monimuotoisuus sekä oikeiden kotien löytäminen pennuille.
Yksi suurimmista muutoksista vuosien aikana on tiedon määrän kasvu sekä sen saatavuus. Jalostuspäätösten teko on helpottunut, kun ulkomaisia terveystuloksia ja sukutauluja on saatavilla, yhteydenpito on helpompaa ja koiria voi nähdä maailmalla.”
Katse kauas
”Joskus tulee tehtyä yllättäviä päätöksiä. Jokin aika sitten jätimme suunnitellun yhdistelmän toteuttamatta, vaikka se oli vaikuttanut oikein hyvältä. Olimme nähneet useimmat koirat livenä, mutta meitä alkoi mietityttää. Kuuntelimme kokemuksen tuomaa vaistoa ja pysähdyimme. Se kertoo, miten omat painotukset ovat muuttuneet kokemuksen mukana.
Aina ei onnistu ja virheitä tehdään, mutta niistä pitää ottaa opiksi. Kerran toteutimme ideaalin yhdistelmän, jota oli toivottu vuosikaudet. Pieleen meni ja oppirahat maksettiin.
Suunnittelemme yhdistelmiä usean sukupolven päähän, vaikka teemme vain noin yhden pentueen vuodessa. Haluamme seurata jalostuspäätöksiämme ja arvioida, mitä yhdistelmä jättää seuraavalle sukupolvelle. Rotumme on lukumäärältään pieni, ja yhteistyötä pitäisi tehdä enemmän kotimaassa sekä ulkomailla.
Pidämme tärkeänä, että jalostuksessa huomioidaan kokonaisuus: terveys, rakenne, liikkuvuus, toimintakyky ja pitkäikäisyys. Nykyään pidämme luonnetta ehkä jopa tärkeimpänä yksittäisenä ominaisuutena.
Jalostuskoiran ei tarvitse olla täydellinen yksilö, mutta sillä pitäisi olla ominaisuuksia, joita kannattaa siirtää edelleen sekä rodun että tulevien sukupolvien parhaaksi. Tärkeintä on ymmärtää, missä asioissa voi tehdä kompromisseja vaarantamatta rodun hyvinvointia tai olennaisia ominaisuuksia.
Vastuullinen kasvattaminen tarkoittaa monta asiaa: muun muassa sitä, että käytämme terveitä ja toimintakykyisiä koiria, huomioimme perinnölliset sairaudet ja rodun geneettisen monimuotoisuuden, emmekä käytä koiria jalostukseen liian nuorina tai liian usein. Emon ja pentujen hyvinvointi menee kaiken edelle, kehitämme itseämme kasvattajina jatkuvasti ja olemme aina pennunomistajillemme saatavilla.”
”On palkitsevaa huomata, että perhe hakee jopa kuudennen koiran meiltä.”
Rakkaudesta rotuun
”Kasvattajan vastuu ei lopu luovutushetkeen, vaan tehtävämme on tukea uusia omistajia koko koiran elämän ajan. Tavoitteena on löytää pennulle koti, jossa se on perheenjäsen ja siitä pystytään huolehtimaan sitoutuneesti. On tärkeää, että yhteys säilyy ja omistaja voi kaikissa tilanteissa ottaa meihin yhteyttä.
On palkitsevaa nähdä pentujen kasvavan tasapainoisiksi ja onnellisiksi koiriksi ja huomata, että perhe hakee jopa kuudennen koiran meiltä. Rakkaus rotuun ja jatkuva oppiminen pitävät intoa yllä.
Sijoituskoirat ovat merkittävä osa kasvatustyötämme, koska meillä on kotona vain muutama koira. Luottamus ja avoin kommunikointi sijoitusperheiden kanssa on tärkeää. Olemme vieneet yli 90 pentua yli 20 maahan, tuonteja on parikymmentä. Kaikkia tuonti- tai sijoituskoiria emme ole käyttäneet jalostukseen. Tuntuu hyvältä, että ulkomaiset skyekasvattajat ovat halunneet kasvattejamme osaksi omaa kasvatustyötään.
Koiraharrastus, yhdistystoiminta ja kasvatustyö ovat vaikuttaneet elämäämme paljon. Se on tuonut ystäviä ympäri maailmaa, ja on ihana olla ’yhtä perhettä’, myös muiden terrieriharrastajien kanssa.
Tärkeintä on kuitenkin se, miten koirat ovat pitäneet kiinni elämässä niin huonoina kuin hyvinä päivinä. Koirat eivät arvostele. Niille parasta olet sinä, joka olet niiden arjessa joka päivä.”
Finnsky-kennelin Vuolasvirta-palkinto on vuodelta 1985. Sen saivat silloin Thea puolisonsa Rolfin kanssa.
Juha Kares:
”Koirat ovat laajentaneet maailmankuvaani”
Juha Kares, kennel Chic Choix, sai ensimmäisen pentueensa vuonna 1983. Hän on kasvattanut laajamittaisemmin löwcheneita ja punaisia irlanninsettereitä, nykyisin lhasa apsoja sekä maltankoiria. Juha on lisäksi arvostettu ulkomuototuomari, jonka kasvatit ovat saavuttaneet laajaa kansainvälistä näyttelymenestystä.
”Kasvatustyöni alkoi rakkaudesta koiriin ja tunteesta, että halusin itse kantaa vastuuta minulle tärkeistä roduista. Halusin omalla työlläni vaalia niiden elinvoimaa sekä säilymistä myös tuleville sukupolville.
Vuosikymmenten aikana minulle tärkeimmäksi arvoksi on noussut nimenomaan elinvoiman säilyttäminen. Haluan koirieni olevan itsetietoisia, harkitsevia, vahvahermoisia ja vahvatahtoisia. Terveys ja tasapainoinen rakenne ovat kasvatustyöni kulmakiviä.
Vastuullinen kasvattaminen tarkoittaa minulle ennen kaikkea sitä, että koirilla on hyvä olla. Se taas edellyttää, että kasvattajan oma elämä on tasapainossa. Ilman riittäviä voimavaroja, aikaa ja resursseja vastuullinen kasvatustyö ei yksinkertaisesti onnistu.
Vastuullisuus tarkoittaa minulle myös sitä, että kasvattini voivat elää mahdollisimman terveen ja pitkän elämän, ja että ne päätyvät koteihin, joissa niitä rakastetaan ja ymmärretään. Käytännössä tämä näkyy niin, että valitsen jalostukseen vain parhaiksi kokemani yksilöt ja suunnittelen yhdistelmiä pitkällä aikavälillä painottaen terveyttä, luonnetta, rakennetta ja geneettistä monimuotoisuutta.”
Luonto yllättää
”Kasvatustyö on muuttunut valtavasti neljän vuosikymmenen aikana. Olen matkustanut paljon, tavannut lukemattomia kasvattajia ja pyrkinyt jatkuvasti opiskelemaan lisää. Nykyään ymmärrän paremmin niin anatomiaa, luonteita kuin myös geneettistä monimuotoisuutta. En enää käytä linjasiitosta samalla tavalla kuin urani alkuvaiheessa, sen sijaan elinvoimaisuuden merkitys on korostunut vuosi vuodelta enemmän.
”Kasvattini täytti 20 vuotta. Se tuntuu suuremmalta saavutukselta kuin yksikään näyttelytulos.”
Geenitestit ovat tuoneet kasvatukseen hienon uuden työkalun, jota aikaisempina vuosikymmeninä ei ole ollut käytössä. Silti luonto edelleen yllättää. Joskus pentue voi olla parempi kuin osasin odottaa, toisinaan jokin ominaisuus ei vastaa tavoitteitani. Tärkeintä on kuitenkin aina pyrkiä selvittämään syyt ja oppia niistä.
Kasvattamaan oppii vain, jos kykenee riittävään analyyttisyyteen, rationaalisuuteen ja kriittisyyteen. Tunteiden pitää olla mukana, mutta niitä täytyy myös osata hallita.”
Keskiössä elinvoimaisuus
”Pidän suurena saavutuksena sitä, että kasvattini ovat menestyneet ympäri maailmaa, saavuttaneet yli 50 maailmanvoittajatitteliä ja yltäneet Best In Show -voittajiksi yli 30 maassa. Vielä tärkeämpänä pidän kuitenkin sitä, että nykyiset kasvattini ovat terveempiä, pitkäikäisempiä ja luonteeltaan parempia kuin ne koirat, joiden kanssa itse aloitin vuosikymmeniä sitten.
Juuri hiljattain yksi kasvattini täytti 20 vuotta. Se tuntuu minusta suuremmalta saavutukselta kuin yksikään näyttelytulos.
Kasvattamisessa palkitsevinta on elämä omien koirieni kanssa ja se, kun näkee uuden elämän ja syntymän ihmeen. On käsittämättömän hienoa nähdä kasvatuksen menevän eteenpäin sukupolvi sukupolvelta.
Vaikeinta ovat raskaat menetykset ja vastoinkäymiset. Ja ne loputtoman pimeät, kylmät ja ankarat talvikuukaudet, jotka vievät voimia. Silti kasvattaminen on minulle edelleen intohimo, joka tuskin koskaan katoaa.
Kasvatustyön suurimpana uhkana näen kynologisen osaamisen hiljalleen tapahtuvan rapautumisen. Kasvattajia on entistä vähemmän, ja byrokratia lisääntyy jatkuvasti.
Pidän tärkeänä kasvatustyön suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Itse hahmottelen sukutauluja vuosiksi eteenpäin eräänlaisena palapelinä, jossa jokaisen osan täytyy sopia kokonaisuuteen.
Hyvä jalostuskoira on minulle ennen kaikkea elinvoimainen yksilö. Sen täytyy olla rakenteeltaan tasapainoinen, vahvaluonteinen ja terve. Haluan, että jalostuskoira edustaa oman populaationsa vahvimpia yksilöitä.”
Kuva Juha Kareksen kuvakokoelma.
Kuningashuoneista luostareihin
”Vuosikymmenten aikana olen oppinut entistä tarkemmaksi ihmisten suhteen. En luovuta pentua näkemättä ihmistä, ja uusien kotien valinnassa ratkaisee paljon myös tunne. Jos jokin tuntuu väärältä, koira ei lähde siihen kotiin.
Koirat ovat vaikuttaneet minuun ihmisenä valtavasti. Ne ovat laajentaneet maailmankuvaani ja opettaneet ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Olen saanut nähdä koirieni kautta elämää kuningashuoneista buddhalaisiin luostareihin ja vaatimattomiin koteihin eri puolilla maailmaa. Uskon myös, etten olisi päätynyt erityisopettajaksi ilman tätä koiraharrastustani ja kasvatustyötäni.
Nykyään kasvattejani löytyy lähes kaikkialta maailmasta, ja niiden vaikutus kasvattamiini rotuihin on ollut monella tapaa hyvin suuri. Siksi pyrin tätä nykyä myös rajaamaan niiden jalostuskäyttöä. Kaiken taustalla on kuitenkin edelleen sama asia kuin alussa: halu vaalia kasvattamieni rotujen elinvoimaa, luonnetta ja ainutlaatuista olemusta myös tuleville sukupolville.”
Juha Kares on kahdesti palkittu kasvatustyöstään Vuolasvirta-palkinnolla: leijonakoiristaan vuonna 1992 ja lhasa apsoistaan vuonna 1994.
Liisa Kotisalo:
”Risteytystalkoisiin tarvitaan lisää väkeä”
Liisa Kotisalo, kennel Milfeddyg, teetti ensimmäisen pentueensa vuonna 1981. Alkuvuosien rotu, walesinspringerspanieli, vaihtui 1990-luvulla kooikerhondjeen. Rodun monimuotoisuutta parantaakseen hän on tehnyt kaksi roturisteytyspentuetta.
”Sain ensimmäisen koirani kymmenenvuotiaana ja yksitoistavuotiaana päätin, että aikuisena ryhtyisin eläinlääkäriksi. Kiinnostuin jo nuorena koiran kasvatuksesta ja tuntui luonnolliselta, että terve ja hyväluonteinen eläin saisi lisääntyä.
Kasvattajanurani alussa vaakakupissa painoivat enemmän yksittäinen pentue tai menestys näyttelyissä, mutta näkökulma on sittemmin muuttunut. Nykyään ajattelen kokonaisvaltaisemmin rodun tulevaisuutta ja teen valintoja, jotka olisivat koko rodun hyväksi.
Vaakakupissa painavat koirien terveys ja luonne, jalostuksen monimuotoisuus sekä se, että pennut saavat kodit, joissa ne saavat elää hyvää ja koiran tarpeet täyttävää elämää. Omistajilta on löydyttävä aikaa koiran rodunomaisille aktiviteeteille.
”Kasvattajalta vaaditaan monenlaisia taitoja, myös ihmistuntemusta ja sosiaalisia taitoja.”
Vastuullinen kasvattaminen tarkoittaa minulle sitä, että seison jalostusvalintojeni takana. Pyrin siihen, että riski perinnöllisten sairauksien ilmenemiselle on mahdollisimman pieni. Genetiikasta lisääntynyt tieto ja geenitestit mahdollistavat sen, että periytyvyyttä ymmärretään paremmin. Kannan vastuuni myös siinä, että pyrin pitämään yhteyttä kasvatteihin koko niiden elämän.”
Yllättäviä valintoja
”Joskus kasvattajan pitää haastaa omaa ajatteluaan. Vuosituhannen vaihteessa käytin narttua, joka ei ollut aivan ihanteellinen ulkoisilta ominaisuuksiltaan, mutta se oli terverakenteinen ja hyvä luonteeltaan. Kun narttu sattui valioitumaan, päätin astuttaa sen. Pentueesta tuli kirjava porukka, mutta yksi pennuista oli todellinen helmi – heti syntyessään se tuntui erityiseltä. Uroksesta kasvoi elämäni tärkein koira, joka elää sydämessäni ja liikutun vieläkin puhuessani siitä.
Toisen kerran yllätin itseni ostamalla pentukuumeessani Puolasta narttupennun kahden valokuvan ja vieraan sukutaulun perusteella. Kun pentu saapui, jännitin, millainen sika säkistä löytyy. Nartusta kasvoi hieno uuden linjan kantanarttu ja monipuolinen harrastuskoira. Se on nyt 13-vuotias ja yhä ihana persoona.
Pidän saavutuksena sitä, että olen lähettänyt maailmalle pääasiassa terveitä, hyviä harrastuskoiria ja mukavia perheenjäseniä. Joukkoon mahtuu poikkeuksia, tietenkin. Niistä otetaan opiksi.
Olen ylpeä myös siitä, että olen saanut olla mukana käynnistämässä kooikerhondjen roturisteytysprojektia. Ensimmäisen risteytyksen tein metsästyslinjaisen cockerspanielin ja toisen phalènen kanssa. Talkoisiin tarvitaan lisää väkeä. Rodun sukusiitosaste on maailmanlaajuisesti hälyttävän korkea, eivätkä ulkomaiset tuonnit ja erisukuisten koirien yhdistäminen riittävästi hidasta sukusiitosasteen etenemistä.
Olin odottanut, että jos rodussani aletaan tehdä risteytyksiä, olen heti mukana. En ollut lukittautunut johonkin ulkonäkötavoitteeseen tai siihen, että koirieni kanssa pitäisi jatkuvasti päästä näyttelyihin. Siksi päätös ei ollut vaikea. Kasvattajat saattavat turhaan pelätä, pistetäänkö tässä nyt 15 vuodeksi pallo jalkaan harrastamiselle. Rotutyyppi palautuu kuitenkin nopeasti jo toiseen tai kolmanteen sukupolveen mennessä.
Myös muut kasvattajat ovat jatkaneet näitä linjojani. Kooikereita on yhdistetty lisäksi villakoiran, shetlanninlammaskoiran sekä markiesjen kanssa. Ulkomailta on tullut karvastakin palautetta, mutta onneksi Euroopassa aletaan heräillä risteytyksien tarpeellisuuteen.
Suomen kooikerikasvattajilla on mielestäni hyvä yhteishenki. On helppo kysyä neuvoa, eikä keskinäistä kilpailua ilmene. Toivon kuitenkin laajempaa sitoutumista risteytysten tekemiseen. Niiden merkitystä rodun monimuotoisuuden parantamisessa ei voi liikaa korostaa.
Jotta risteytyksillä olisi riittävä vaikutus monimuotoisuuden parantamiseen, tulisi uusia risteytyksiä tehdä 1–2 pentuetta vuosittain. Onneksi myös sukupolven 1.–3. koiria voi jo risteyttää uudelleen toisen rodun koiran kanssa.”
Kasvattajan monet taidot
”Kasvattamisessa vaikeinta on löytää vaatimukset täyttävä uros nartulleni. Suunnittelen yhdistelmät niin, että osapuolet olisivat mahdollisimman erisukuisia, ja ettei suvuista tulisi samoja tautiriskejä. Hyvä jalostuskoira on terve, tasapainoinen luonteeltaan ja rodunomainen, ja se lisääntyy vaivatta. Ulkonäöstä olen valmis tinkimään, kunhan osapuolet ovat rodunomaisia.
”Nuoret varmasti miettivät, kannattaako tällaiseen rumbaan ryhtyä.”
Yleisesti kasvattamista voivat uhata siihen kohdistuvat suuret vaatimukset. Nuoret varmasti miettivät, kannattaako tällaiseen rumbaan ryhtyä. Minulla ikä tulee jossain vaiheessa vastaan, mutta vielä se ei vaikuta tekemiseeni. Ainakin aloittamani risteytykset haluan jatkaa loppuun asti eli neljänteen polveen. Rakkaus rotuun saa jatkamaan.
Palkitsevinta on, kun kasvatinomistaja kertoo saaneensa maailman parhaan koiran. Kasvattajalta vaaditaan monenlaisia taitoja, myös ihmistuntemusta ja sosiaalisia taitoja. Olen oppinut luottamaan intuitioon.
Koiraharrastus on aina ollut iso osa elämääni. Takavuosina, kun aioin ottaa neljännen koiran, mieheni sanoi, ettei veneeseen mahtuisi neljää koiraa. Tuumasin, että eiväthän kaikki lapsetkaan aina lähde mukaan ja joku heistä voi silloin hoitaa koiria. Ehkä perhekin on kärsinyt siitä, kun aina on menty ja tultu koirien kanssa.
Nyt eläkkeellä koiriin liittyvät asiat täyttävät päiväni lähes kokonaan. Koirat ovat opettaneet minulle paljon itsestäni, ja niiden kautta olen saanut liudan hyviä tuttavia ja ystäviä.”
Tunteikas projekti
Ensimmäinen pentue on kasvattajalle ikimuistoinen kokemus, kirjoittaa toukokuussa 2026 ensimmäiset pentunsa luovuttanut Anna Nygård.
Teksti ja kuva Anna Nygård
”Olen ollut koirien synnytyksissä mukana taaperoikäisestä, mutta tunnen silti olevani uuden äärellä, kun ensimmäinen oma pentue on syntymässä. Eeva, odottava emä, on ihan hirveä valas. Ajoittain tunnen huonoa omatuntoa, kun aktiiviselle koiralle liikkuminen onkin vaivalloisempaa.
Eeva on muuttanut veljeni luokse, sillä asun yksin ja käyn töissä yli tunnin ajomatkan päässä. En voisi pitää pentuja luonani, saati hoitaa niitä yksin. Järjestely on tulevalle koiraperheelle paras mahdollinen. Myös äitini tulee avuksi. Tunnen suurta kiitollisuutta perhettäni kohtaan. Harva suostuisi ottamaan kotiinsa moista rumbaa.
Matkan varrella tulee hetkiä, kun laitan tutuille neuroottissävytteisiä viestejä ja kysyn, kiikutanko päivystykseen heti vai nyt. Saan ystävistä tukea ja yritän rauhoittua, vaikka sydän tykyttääkin.
Seitsemästä pennusta yksi on muita puolet pienempi. Yritän auttaa sitä, mutta muistutan itseäni, että kaikista ei ole eläjiksi. Kun käperryn pentulaatikon viereen patjalle, veljeni ottaa itselleen toisen patjan ja äitini nukkuu sohvalla. Mietin, että onhan tämäkin tapa viettää laatuaikaa perheen kanssa.
Päivät kuluvat, pennut kasvavat. Odotan silmien avautumista kuin kuuta nousevaa. Kun se tapahtuu, tunnen kuplivaa iloa ja samalla harmittaa, että ehdin vasta illalla pentulaatikolle. Sen äärellä en muuta teekään kuin hymyilen tyhmänä. Tuhinaa voisi seurailla tuntikaupalla.
Ajatus pennunkyselijöistä jännittää, vaikka se on väistämätön osa kasvatusta. Hermoilen, osaanko kertoa kaiken oleellisen. Mitä, jos annan itsestäni epäpätevän kuvan kasvattajana? Miten sanon ei, jos en halua myydä pentua?
Eeva ylittää odotukseni emänä, ja tunnen siitä ylpeyttä. Pentujen kasvaessa varmistuu ajatus, että yksi uros jää kotiin. Olen hieman pettynyt, kun yksi niistä osoittautuu mutkahäntäiseksi. Pentujen lähtiessä koteihinsa tunnen haikeutta. Samalla on hellyttävää nähdä ihmisten ilo, kun he noutavat uusia perheenjäseniään.
Pentuprojekti oli raskas ja täynnä kaikenlaista pohdintaa. Sen aikana olen kuitenkin hymyillyt enemmän kuin koskaan ennen.”
Anni Asikainen:
”Kauneus ei vähennä käyttöominaisuuksia”
Anni Asikaisen, kennel Evakkonallen, ensimmäinen pentue syntyi 2000. Hän ajattelee varsinaisen kasvatustyönsä alkaneen kuitenkin vasta 15 vuotta myöhemmin, saatuaan hyppysiinsä toiveittensa mukaisen jalostusnartun.
”Lapsuudenkodissani oli suomenajokoiria ja karkeakarvaisia kettuterrierejä. Äitini muisteli, etten saanut leikkimökkiä, joten leikin koirankopissa koiriemme kanssa. Isäni metsästi, mutta koirat eivät olleet ainoastaan jahtikoiria. Jossain vaiheessa lähdin isäni mukaan metsälle.
Vuonna 1991 isäni tuumi, ettei enää istuisi hirvijahdissa passissa, ja meille hankittiin karjalankarhukoiran narttupentu. Vuonna 1992 ostin rippilahjarahoillani oman suomenajokoiran.
Vanhemmillani asuu kaksi karhukoiraurosta ja yksi narttu. Treenaan koiria ja metsästän isäni kanssa, mutta kennelnimi on minun. Ensimmäinen pentueeni syntyi ajokoiralle vuonna 2000. Sen jälkeen karhukoirapentueita on ollut seitsemän.
Ajattelen, että kasvatustyöni alkoi varsinaisesti vuonna 2015. Toivoin salaa, että Rahkanevan kennelin Mika Kalliokoski käyttäisi urostamme. Hän oli ajatellut samoin, joten laitoin narttupennun tilaukseen. Syntyi juuri sellainen kuin toivoimme, kranssikaulakin vielä. Koirasta oli kulmakivi kasvatukselleni. Kun tuo kaksoisvalio Rahkanevan Mesi ensimmäisen kerran astutettiin, Mika auttoi valitsemaan urosta. Suunnittelen pentueet ajatellen, että voisin ottaa siitä itselleni nartun tai joku uusi pystyisi aloittamaan.”
Jotta rotu säilyisi
”Olen seurannut rotua yli 30 vuotta. Kehitystä on tapahtunut paljon, koirien ominaisuudet tulevat esiin laajalla rintamalla. Aiemmin urokset olivat varmatoimisempia, nykyään molemmat sukupuolet kilpailevat samalla rintamalla kuin Hirvikoirajärjestönkin rodut, ja kasvattajat ovat tehneet hyvää työtä. Metsästyskoiran kasvattajan pitää tavoitella hyvää rakennetta ja kaunista kokonaisuutta. Komealla koiralla on kiva metsästää, kauneus ei vähennä käyttöominaisuuksia.
”Täydellistä koiraa ei olekaan, aina voi toivoa jotain pois tai lisää.”
Rekisteröinnit ovat notkahduksen jälkeen taas nousussa, mutta emme pääse entiselle tasolle. Olisi tärkeää saada hyviä, haukkuvia ja terveitä narttuja. Sellaisia on, mutta ottavatko omistajat haasteen vastaan ja teettävät nartuillaan pentueita? Se on meidän tehtävämme, jotta rotu säilyy.
Kaikki toivovat koiralleen tavoiteltavia ominaisuuksia. Niin ei vain aina käy, jokaisesta ei tule käyttövaliota. Metsästyskoiran ottajat ovat kuitenkin jalat maassa -tyyppejä – eivät he ensimmäisenä syytä kasvattajaa, jos koira ei toimi.
Nuoren koiran koulutus on tärkeässä roolissa. Herkässä iässä sattunut pelottava kokemus voi jäädä mysteeriksi, eikä koira enää toimi. Pitää harkita, milloin koira on riittävän kypsä, ja väkisin viemistä pitää välttää. Jos pihasta lähtee haukkumaan, on se toki taito. Vanha karhukoiramies sanoi, että uros on valmis hirvelle, kun se nostaa jalkaa.”
Vastuullisuus edellyttää rehellisyyttä
”Nykyinen Pevisa-ohjelma on mielestäni hyvä, pakollisina lonkat ja silmät, ja lisäksi on jälkeläisrajoitus. Se on hyvä asia, sillä nuoria koiria kysytään herkästi sinä syksynä, kun ne alkavat toimia metsässä. Karhukoirilla on pentuiän luustonkehityshäiriötä sekä kääpiökasvuisuutta, mutta geenitestit auttavat, ettei kantajia laita yhteen. Värikin on tarkkailtava ominaisuus, kun valkovoittoisia uhkaa syntyä liikaa.
Vastuullinen kasvatus edellyttää rehellisyyttä ja vastuun ottoa rodun terveydestä. On itsestään selvää, että kaikki tulokset ovat paperilla – kenenkään ei tarvitse uskoa repputarinoihin. En käyttäisi jalostukseen D-lonkkaista koiraa, vaikka se indeksien avulla olisi mahdollista. Oikein hyvän käyttökoiran kohdalla se on harmillista.
Olen aina tehnyt yhteistyötä jalostusneuvonnan kanssa. Saan sieltä toisenlaisia mielipiteitä, mutta lopulta valinnat ovat omiani. Mielestäni karhukoirien kasvattajat puhaltavat yhteen hiileen ja rodussa on hyvä henki.
Pidän tärkeänä, että pennut onnistuvat siinä ympäristössä, mihin ne on otettu. Nyt olen saanut varauksia henkilöiltä, joilla oli koira ensimmäisistä pentueistani. Se on hiljainen merkki onnistumisestani tässä työssä.
Kasvattajakilpailussa olen kolmesti ollut kärkikolmikossa, ja alueeni piirinmestaruudet sekä ottelumenestykset ovat nekin mannaa.
Vielä 1990-luvun näyttelyissä käyttöluokan uroksilla kuola lensi. Vuonna 2000 meille tuli Roope-uros, jonka minä opetin esiintymään. Tuolloin nuori nainen kehässä karhukoirauroksen kanssa oli poikkeus. Nykyään naiset usein esittävät ja koirat esiintyvät hyvin – opettaminen kannattaa.
Toki pentuja myös sosiaalistetaan paremmin. Karhukoira ei saa turhan takia räyhätä. Nartut olivat aiemmin vähän pehmeitä, molempien sukupuolien käytös on parantunut kovasti.
Täydellistä koiraa ei olekaan, aina voi toivoa jotain pois tai lisää. Ulkomuoto ei ole tässä rodussa ohjaavin tekijä. Uroksen ei tarvitse olla muotovalio, kunhan toisi korjaavia asioita nartulle. Hirvipuoli pitää olla vahvasti kunnossa.”
”Minusta on palkitsevaa, kun linja jatkuu.”
Luonto asettaa haasteensa
”Kasvatukseni on pienimuotoista eikä minulla ole sijoitusnarttuja. Kasvattaja ei voi tarkalleen tietää, mitä sijoituskoiran perheessä tapahtuu. Annan mieluummin uuden harrastajan tehdä itse pentueensa. Minusta on palkitsevaa, kun linja jatkuu.
On kaksi eteläpohjalaista kasvattajaa, joilta olen erityisesti ammentanut oppia. Arvostan kovasti Jaakko Pietilän, kennel Jämäkän, ja Erkki Antilan, kennel Karpaasin, työtä hirvikoirien eteen. On hienoa, miten koiraharrastus on ollut heille koko elämä ja kuinka valtavan hyvää työtä he ovat tehneet.
Kasvatustyöhön osuu välillä haasteita, jotka saavat kaiken kuivumaan kokoon. Tällä hetkellä vakavin haaste on läntisen Suomen susitilanne. Sen kanssa painiskelevat täällä kaikki metsästyskoirien harrastajat.
Esimerkiksi tulevasta pentueestani en jätä kotiin uutta koiraa. Haluan nähdä, tuleeko susitilanteeseen jotain hallintaa.
Jahtialueemme ovat Varsinais-Suomen rajalla, missä sijaitsevat vähintään kolmen susilauman päällekkäisalueet. Hirvijahtiin vielä uskaltaa, jos saamme parikymmentä ihmistä passiin, mutta koiria pitäisi myös treenata. Tunnelma on tämän takia tosi alavireinen.
Aiemmin syksyn tullen oli hienoa päästää koira irti, ja kun haukku alkoi, sai alkaa treenata yhteydenottoa. Nyt koiran haukku vasta stressaakin: siitä myös susi tietää, että tuolla on koira.”
Teija Salmi-Aalto:
”Omistajat ovat tärkeä mahdollistaja”
Teija Salmi-Aalto, kennel Edendane’s, aloitti kasvattajana vuonna 1983. Hänen keltaisia ja tiikerijuovaisia tanskandoggejaan ovat ihailleet tuomarit ympäri maailman. Visio ihannekoirasta on pysynyt samana läpi vuosien – samoin toive aidosta yhteistyöstä kasvattajien kesken.
”Olin 15-vuotias, kun sain ensimmäisen tanskandoggini. Siitä lähtien, 51 vuoden ajan, ne ovat täyttäneet joka ikisen päiväni. Minulla on ollut myös yksi norfolkinterrieri ja mopsikin, ja nyt omistan kaksi whippetiä yhdessä Unto Timosen kanssa. Silti tanskandoggi on ’ainoa’ rotuni. Haluan keskittyä täysillä yhteen asiaan.
Menetin ensimmäisen doggini, kun se oli vain kymmenen kuukauden ikäinen. Maailmani romahti, mutta olin valveutunut, joten isäni kanssa veimme sen avattavaksi. Koiralla oli sydänvika, dilatoiva kardiomyopatia. Seuraava doggi eli viisivuotiaaksi, kunnes sille tuli vatsalaukun kiertymä. Näistä syistä terveysasiat ja pyrkimys pitkäikäisyyteen ovat olleet minulle tärkeintä.
Olin kerännyt paljon materiaalia tanskandoggeista vuodesta 1975 alkaen ja minulla oli selkeä kuva, millainen rotumääritelmän mukainen doggi olisi. Aloitin kasvatustyöni saksalaisilla linjoilla, mutta nopeasti rodun kotimaan koirat alkoivat erkaantua omasta ihanteestani. Mieleiseni koira on vahva olematta raskas ja elegantti olematta kevyt – eli kuten rotumääritelmässä kuvaillaan. Kun näin kuvan kauniista, vahvasta ja tyylikkäästä nartusta, siitä tuli minun kiintotähteni ja sellaiseen olen tähdännyt. Tätä suosittelen kaikille kasvattajille: Ota itsellesi maali, jota kohti pyrit: pentue kerrallaan, virheitä hiomalla, pikkuhiljaa kohti päämäärää.
Kasvatustyöni on aina ollut suunniteltua sekä päämäärätietoista. Olen kasvattanut harvakseltaan, oikeastaan aina silloin, kun olen tarvinnut koiran kotiin tai seuraavaan suunnitelmaan tai sen varasuunnitelmaan.
Kasvattajana pitää olla järjestelmällinen ja kärsivällinen. Ensimmäisen pentueen kaikista pennuista on vaikea saada kansainvälisiä valioita. Muistan, kun näin Yhdysvalloissa hienon uroksen ja tajusin, että nartullani on samaa taustaa sukutaulussaan. Uros ei ollut koristus, mutta se oli jättänyt hienoa jälkeä. Siitä opin, että katso, mitä uros on periyttänyt ja millaisen nartun kanssa.”
Liian eläinrakas
”Minulle on tärkeää elämän arvostaminen ylipäätään. Ja rehellisyys sekä halu kasvattaa mahdollisimman hyväluonteisia ja terveitä koiria ihaniksi perheenjäseniksi. Jos ne vielä onnistuvat olemaan kauniita, on päämäärä saavutettu.
Vuosien mittaan olen oppinut katsomaan kauas ja lähelle. En suosi sisäsiitosta: sillä menettää koon, luonteen ja terveyden. Koirien sairauksien tutkiminen on lisääntynyt valtavasti, ja terveystulosten analysoiminen jalostusvalinnoissa vaatii eniten rehellisyyttä. Uroksesta on selvitettävä kaikki saatavilla oleva tieto. Olen tavannut ja nähnyt livenä kaikki käyttämäni pakastesulhasetkin.
”En ole syntynyt kasvattajaksi, olen siihen aivan liian eläinrakas.”
Vaikeita valintoja olen tehnyt useita, mutta vain paria olen katunut, kun olen jättänyt koiria jalostuksesta ehkä turhan kevyesti. Luonteista en tingi enkä käytä epävarmaa tai arkaa koiraa, vaikka se olisi kuinka terve ja kaunis.
Vastuullinen kasvattaminen tarkoittaa minulle muun muassa sitä, että tutkin mitä on tutkittavissa, olen tietoinen valinnoistani ja kirjaan rehellisesti, mitä olen tekemässä, plussineen, miinuksineen ja mahdollisine seuraamuksineen. Emo ja pennut hoidetaan niin hyvin kuin mahdollista.
Vaikeinta on varmasti se, että en ole syntynyt kasvattajaksi, olen siihen aivan liian eläinrakas. Jokainen menetys on raskas, oli se sitten kuolleena syntynyt pentu tai pennun omistajan soitto, että kaikki ei ole hyvin.
Kasvattaminen on muuttunut vuosien aikana, ja minustakin on tullut kauhea terveysfriikki. Saatan viedä yhdeksänvuotiaan koiran terveystutkimuksiin.
Myös luonteet ovat muuttuneet: nykyään rodussa on vilkkautta aiempaa enemmän. 70-kiloinen vilkas tanskandoggi on haastava hallittava.”
Koti koirien mukaan
”Suurimpana saavutuksenani pidän kasvatinomistajista koostuvaa ystäväpiiriä, mutta ennen kaikkea hyväluonteisia ja kauniita koiria, joita rakastetaan kodeissaan perheenjäseninä.
Kasvattien omistajat mahdollistavat kasvattajalle oikeastaan kaiken. Suurikokoisessa rodussa ei voi pitää laumaa kotioloissa, ja siksi tarvitaan luotettavia pennunomistajia. Kunnioitan ja arvostan heitä.
Minulla on ollut sijoituskoiria, mutta lähes aina tuli jotain, miksi en käyttänyt koiraa jalostukseen. Nykyään myyn pennun, ja jos siitä kasvaa jalostuskelpoinen, keskustelen jalostuslainasta.
Kasvattaminen on väkisinkin vaikuttanut perhe-elämääni. Talomme on suunniteltu koirien mukaan, ja lattia- sekä seinämateriaalit on valittu tassujen- ja kuolankestäviksi. Olen paljon poissa, mutta onneksi on joustava perhe.
Näen oman asemani rodussa vakavasti ottavana kasvattajana. Koirani ovat vaikuttaneet rodun tasoon positiivisesti, vaikka kaikki eivät sitä julkisesti myönnä.
”Minut saa jatkamaan tämä upea rotu ja rakkaus siihen.”
Oli suuri onni, että yhdysvaltalainen kasvattajalegenda Anna Mary Kauffman toimi vuosia mentorinani. Hän oli nykyisen linjani kantanartun, Moutdania’s Wandan, kasvattaja. Tuohon aikaan yhteydenpito hoitui kirjeitse ja kalliilla puheluilla.”
Olisipa yhteistyötä
”Pennunostajat valitsen tarkoin. Ulkomaille myyn vain ihan tutuille. Ennestään tuntemattomat joutuvat käymään parikin kertaa haastattelussa. Minulle merkitsee paljon, kuinka he kohtaavat aikuiset koirani ja miten he käsittelevät pieniä pentulaatikossa. Pennut ovat ennen kaikkea lemmikkejä ja kotikoiria – en kasvata näyttelykoiria vaan ainoastaan toivon, että joistain voisi tulla sellaisia.
Minut saa jatkamaan tämä upea rotu ja rakkaus siihen. Saisimme paljon helpommin onnistumisia, jos voisimme tehdä yhteistyötä.
Täydellisessä maailmassani sovittaisiin, että käytä sinä tuota ja minä tätä, voimme sitten yhdistää ne ja saada tulokseksi jotain upeaa. Olen tätä yrittänyt, jopa yli maarajojen, mutta saanut vain pahan mielen. Onneksi omien kasvattieni kanssa olen kokenut onnistumisia yhteistyössä.”
Lue seuraavaksi: Palkitut kasvattajat jakavat tärkeimmän oivalluksensa
