Jykevä bodarin ulkomuoto ja historia koiratappelukoirana ovat ohjanneet monen mielikuvia amerikanstaffordshirenterrieristä. Valtava enemmistö amstaffeista on kuitenkin ihmisrakkaita, sosiaalisia ja perhekoiriksi kelpaavia. Koirapuistoiluun niitä ei siltikään suositella. Ja valitettavasti amstaffi hankitaan joskus ihmisen egon jatkeeksi.
Amerikanstaffordshirenterrierin juuret ovat Englannissa, jossa bull and terrier -tyyppisiä koiria käytettiin 1800-luvun alussa siirtämään ja pysäyttämään teuraaksi meneviä härkiä. Koirat tarttuivat härän turpaan, jolloin teurastaja pystyi lopettamaan härän. Tehtävä vaati koiralta voimaa, rohkeutta, ketteryyttä ja sitkeyttä. Jalostuksessa käytettiin sekä vahvoja mastiffityyppisiä koiria että ketteriä terrierejä.
Voimakkaiden koirien ominaisuuksia alettiin hyödyntää myös koiratappeluissa. Harrastus oli erityisen suosittu Staffordshiren kaivosalueella, jossa koiria käytettiin paitsi kaivoskärryjen vetämiseen, myös tappeluihin. Tällöin saivat alkunsa staffordshirenbullterrieri, bullterrieri ja amerikanstaffordshirenterrieri.
Meren yli Yhdysvaltoihin amstaffit päätyivät uudisraivaajien mukana. Niiden uusi tehtävä oli toimia maatilojen yleiskoirina. Ne vahtivat, auttoivat karjan siirrossa, toimivat metsästyksessä ja lasten seurakoirina. Uusien tehtävien myötä rotu kehittyi aiempaa korkearaajaisemmaksi.
1800-luvun lopussa Yhdysvaltoihin perustettiin taistelukoirien rekisteri. Sinne päätyi myös amstaffi, vaikka sen pääasiallinen tehtävä oli olla maatilan koirana, ei tappelukäytössä. 1930-luvulla rotua alettiin rekisteröidä virallisiin kirjoihin Staffordshire Terrier -nimellä. Vasta 70-luvulla eteen liitettiin sana American.
Yleinen, muttei jokaiselle sopiva
Amstaffi tuli Suomeen vuonna 1985. – Mela Ekman toi Saksasta Rachel vom Simba-Camp -nimisen nartun. Seuraavana vuonna tuli ensimmäinen uros, Blue Angel Mela’s Sam Yhdysvalloista, kertoo jo 80-luvulla rotuun tutustunut Kaisa Gold. Hän on kasvattanut 33 pentuetta ja jakaa Masterbolt-kennelnimensä nykyisin Oona Reposen kanssa.
Amstaffin rotujärjestö on Staffordshirenbullterrieriyhdistys. Rotuyhdistys on vuonna 2002 perustettu Suomen Amerikanstaffordshirenterrieriyhdistys.
– Rotu on yleistynyt viimeisen 15 vuoden aikana paljon. Näyttelyissä se on yksi runsaslukuisimmista roduista, ja rekisteröintimäärät ovat suuria, Oona Reponen sanoo. Viime vuonna Suomessa rekisteröitiin 232 amstaffia.
– 25 vuotta sitten kaikki kasvattajat tunsivat toisensa. Nykyisin kasvattajia on tullut valtavasti lisää. Omassa tyypissään amstaffia voi pitää suosikkirotuna, mutta mihinkään rekisteröintitilastojen kärkikymmenikköön tuskin tulee olemaan asiaa, eikä tarvitsekaan. Amstaffi on täydellinen rotu juuri oikealle ihmiselle, mutta jokaiselle se ei sovi. Ulkonäkö ei ole kaikkien mieleen, eivätkä koirapuisto-ominaisuudet ja koirasosiaalisuus ole rodun tavoitteena, kertoo Susanna Berghäll (kennel Kesselin), joka on kasvattanut amstaffeja vuodesta 2002.
Royaltybolt-kennelnimellä amstaffeja vuodesta 2008 kasvattanut Eeva Lehtonen huomauttaa, että rekisteröintimäärät eivät kerro koko totuutta rodun yleisyydestä.
– Edullisia pentuja tuodaan rajojen yli joko paperillisena tai ilman, ja usein niiden ostajat ovat niitä, joille suomalaiset kasvattajat eivät jostakin syystä ole halunneet myydä pentua. Kaikki tuonnit eivät ole puhdasrotuisia amstaffeja.
”Amstaffin omistajalta vaaditaan maalaisjärkeä, päättäväisyyttä ja rajojen asettamista.”
EEVA LEHTONEN, kasvattaja
Suomalainen jalostus on korkeatasoista
– Jos ajatellaan amstaffia kokonaisuutena, on suomalaisten koirien taso hyvä. Ulkomailla on paljon ulkomuodollisesti tasokkaita koiria, mutta niiden terveydessä ja luonteessa on usein puutteita. Suomessa jalostus on korkealla tasolla, kertoo 15 vuotta amstaffeja kasvattanut Jonna Tuominen, kennel Golden Ferya.
Samaa mieltä on Oona Reponen. – Suomessa terveyttä tutkitaan kattavammin kuin kenties missään muualla maailmassa. Myös tutkintatavat poikkeavat. Skandinaviassa lausutaan amstaffien lonkkia rohkeasti esimerkiksi C:ksi, mitä ei muualla tehdä. Tuloksemme näyttävät muualla maailmassa heikommilta, mikä on yksi syistä, miksi suomalaisia amstaffeja ei pahemmin viedä ulkomaille. Hintatasomme on myös korkeampi. Tuonteja on esimerkiksi Ruotsista ja Baltian maista sekä Espanjasta ja aiemmin Venäjältä, hän kertoo.
Eeva Lehtosen mielestä kotimaiset kasvattajat tekevät paljon yhteistyötä keskenään, jotkut myös ulkomaisten kasvattajien kanssa.
– Hieman eripuraa on ilmennyt siitä, pitäisikö luonnetta jalostaa enemmän helpoksi perhekoiratyyppiseksi, vai säilyttää se enemmän terrierimäisenä ja itseohjautuvana.
Maalaisjärjellä kunnon koirakansalaiseksi
Lehtosen mukaan amstaffi kiinnostaa yleensä aktiivista ja menevää ihmistä, joka haluaa helppohoitoisen keskikokoisen koiran, jonka kanssa voi harrastaa monipuolisesti, liikkua lähes missä tahansa ja välillä loikoilla vain sohvalla.
– Lähes kaikki pentua kyselevät ovat tietoisia rodun voimasta ja energisyydestä sekä rotuun liittyvistä negatiivisista ennakkokäsityksistä. Amstaffin omistajalta vaaditaan maalaisjärkeä, päättäväisyyttä ja rajojen asettamista.
– Muutamia oman egon jatkeen etsijöitä on tullut vastaan. Heille ilmoitan jo ensimmäisessä yhteydenotossa, etten suosittele roduksi amstaffia, enkä välttämättä koiraa lainkaan, Lehtonen toteaa.
Muutamiin tällaisiin kyselijöihin on törmännyt myös Susanna Berghäll.
– Onneksi niitä ei ole niin paljon kuin voisi kuvitella. He taitavat päätyä lopulta hankkimaan jonkin rekisteröimättömän voimarodun tai risteytyksen. Puhdas amstaffi lienee liian seurakoira eikä riittävän katu-uskottava. Sopiva koti amstaffille on sellainen, joka täyttää aivan tavalliset koiran perustarpeet. Kun tarjolla on ihmisen seuraa, ulkoilua ja yhteistä puuhastelua, amstaffi viihtyy kyllä. Se tulee myös hyvin toimeen lasten kanssa.
Jonna Tuomisen mukaan amstaffi voi sopia myös ensikoiraksi, kunhan ostajalta löytyy maalaisjärkeä ja sitoutumista tapakasvatukseen. Hänen mukaansa amstaffi saattaa joskus sopia jopa paremmin ensikoiraksi kuin sellaiselle, joka kuvittelee tietävänsä kouluttamisesta kaiken. Hyvä arkikäytös on saavutettavissa melko helposti, mutta tuloksellinen kisaaminen vaatii paljon enemmän kuin monen muun harrastusrodun kanssa.
Mustavalkoisuutta ja nokkeluutta
Oona Reponen toivoisi, että amstaffia harkitsevat ottaisivat kunnolla selvää rodun luonteesta. Valitettavan usein koirien aktiivisuus ja terveyteen liittyvät kysymykset tulevat ostajalle yllätyksenä. Rodun vahvatahtoisuus ja aktiivisuus vaativat omistajalta aikaa ja panostusta, koulutusta ja liikuntaa sekä tietynlaista mustavalkoisuutta ja päättäväisyyttä.
– Haasteita vaikuttaisi olevan etenkin koirakohtaamisissa, hihnakäytöksessä ja arjen sääntöjen noudattamisessa. Omistajalta vaaditaan pitkäjänteisyyttä ja nokkeluutta, sillä amstaffi punnitsee vaihtoehtoja, eikä aina valitse sitä, minkä omistaja haluaisi. Kerrostaloon amstaffi sopii hyvin, sillä rotu ei ole erityisen äänekäs, hän kertoo.
Kaisa Goldin mukaan urokset ovat usein helpompia, vaikka ne ovatkin suurempia ja vahvempia. Uroksilla on valtavan suuri sydän ja rakkautta riittää isollekin perheelle. Nartut sen sijaan ovat usein itsenäisempiä ja terävämpiä.
– Oman lauman kesken amstaffit tulevat yleensä melko hyvin juttuun, mikäli laumadynamiikka on kunnossa. Minulla on myös pienempiä koiria, ja jätän ne erilleen amstaffeista, sillä kokoero saattaa aiheuttaa ongelmia ihan vain leikkiessä. Amstaffia ei tule päästää tilanteeseen, jossa se ei ole omistajansa hallinnassa.
Kiihkeä ja ihmisrakas
Amstaffi on luonteeltaan aktiivinen, rohkea ja avoin.
– Nämä eivät helposti säikähdä, eivätkä ainakaan muista sitä enää huomenna. Toki pehmeämpiäkin yksilöitä löytyy. Amstaffi on fyysisesti ja psyykkisesti vahva koira. Kiihkeys ja periksiantamattomuus aiheuttavat eniten ongelmia arjessa. Ääni- tai alusta-arkuutta rodussa ei yleensä esiinny, Oona Reponen kuvailee.
Hän työskentelee vammaispuolella, ja ottaa usein amstaffinsa mukaan töihin. Asiakkaat nauttivat ihmisrakkaiden koirien läheisyydestä ja pusuista, eivätkä amstaffit jää kokonsa puolesta kenenkään jalkoihin.
Jonna Tuomisen mukaan juuri ihmisrakkaus on luonteen suurin plussa, eikä tästä ominaisuudesta tule jalostuksessa tinkiä. Amstaffin ei kuulu ujostella vieraita.
– Oikeanlainen amstaffi on aina ja joka tilanteessa luoksepäästävä ja ystävällinen ihmisille. Sen voi laittaa kenen tahansa matkaan eikä se turhia kummastele, vaan nauttii olostaan, kunhan rapsutuksia, lämpöä ja ruokaa riittää.
– Muut koirat sen sijaan ovat aivan toinen juttu. Vieraskoira-aggressiivisuutta esiintyy, joten koirapuistoissa kävijälle suosittelen muita rotuja, hän huomauttaa.
Yritystä riittää
Eeva Lehtonen pitää amstaffia pohjimmiltaan herkkänä koirana, joten mitään yliampuvia koulutusmetodeja ei tarvita. Amstaffi ei kestä useita toistoja ja se vaatii kiinnostavaa palkkaa työstään.
Susanna Berghällin mukaan suosituin harrastus on koiranäyttelyissä käyminen, mutta myös muut lajit vetävät puoleensa. Suosittuja ovat rallytoko, agility, toko ja palveluskoiralajeista haku ja jälki.
– Nosework tekee nousua, samoin vesipelastus. Yksittäisiä osallistujia on ollut mejässä ja vetohiihdossa, samoin taakanvedossa ja muissa voimalajeissa.
Kaisa Goldin mielestä amstaffi on ihanteellinen harrastuskoira, sillä se on kova yrittämään kaikkea.
– Varmaa kisakoiraa siitä harvemmin saa, sillä pikkutarkka puurtaminen ei rodulle sovi. Amstaffi on suurpiirteinen eikä ota kaikkea aivan niin vakavasti kuin päämäärätietoinen ja kilpailuviettinen omistaja saattaisi haluta.
– Muotovalion arvoon ei vaadita käyttötulosta, eikä rotu ole jakautunut käyttö- ja näyttelylinjoihin. Ihan kaikilla koirilla voi harrastaa, Gold lisää.
Polvenkorkeus voi yllättää
Amerikanstaffordshirenterrieri on yleisvaikutelmaltaan kokoonsa nähden hyvin voimakas, tasapainoinen koira. Se on lihaksikas, mutta silti ketterä ja tyylikäs. Uroksen suositeltava säkäkorkeus on 45,5-48 senttiä, nartun 43-45,5.
– Rotu on helposti tunnistettavissa, mutta puhekielessä se usein sekoitetaan englantilaiseen serkkuunsa staffiin tai mastiffiin. Moni eri erota amstaffia ja pitbullia toisistaan. Kuvien perusteella moni kuvittelee amstaffin olevan suurempi. Todellisuudessahan amstaffit ovat noin polvenkorkuisia, Oona Reponen kertoo.
– Toisten koirien päälle karanneista tappajakoirista puhutaan usein virheellisesti amstaffeina, mikä on valitettavaa, Eeva Lehtonen lisää.
Amstaffin pää on keskipitkä ja kauttaaltaan syvä. Kallo on leveä ja otsapenger erottuu selvästi. Poskilihakset ovat hyvin korostuneet. Alaleuka on voimakas ja puruvoimainen. Purenta on tiivis ja leikkaava.
Rintakehä on syvä ja leveä. Selkä on melko lyhyt ja ylälinja laskee loivasti kohti lantiota. Häntä on koiran kokoon nähden lyhyt, matalalle kiinnittynyt ja kapenee ohutta kärkeä kohti. Liikkeet ovat joustavat.
– Rodussa on terrieri- ja bull-tyyppisiä koiria, mutta niiden väliin jäävä moderate on rodun ihanne. Kasvattajien mieltymykset määrittävät aika paljon. Toiset tykkäävät terrierimmästä, toiset bullimmasta, Susanna Berghäll kertoo.
– Turkki on helppohoitoinen, kiiltävä eikä sitä tarvitse trimmata. Pohjavillaa on niukasti tai ei lainkaan, joten talvella on hyvä pukea takki ainakin pidemmille lenkeille ja harrastuksissa omaa vuoroa odotellessa. Suuret selkälihakset voivat mennä kylmyyden vuoksi jopa jumiin.
Amstaffin värikirjo on laaja. Mikä tahansa yksivärinen, kirjava tai laikukas on sallittu. Täysin valkoinen, yli 80 % valkoinen, musta punaruskein merkein ja maksanruskea väritys eivät ole suositeltavia.
– Väri ei ole kovin merkittävä seikka edes näyttelykehissä. Jos koira on rotutyypiltään hyvä, on väri sivuseikka. Samoin värien suosio vaihtelee. Yksi tykkää punaisesta, toinen haluaa raitapaidan, Berghäll lisää.
Terveysmurheita ja suuria pentueita
– Amstaffi on Pevisa-rotu. Jalostuskoirilta tulee tarkastaa lonkat ja kyynärät sekä silmät. Kyynärpäiden raja-arvo on 1 ja lonkkien C, tai vaihtoehtoisesti yhdistelmän lonkkaindeksien keskiarvon tulee olla vähintään 101. Lonkat ja kyynärät ovat tällä hetkellä melko hyvällä tasolla, kiitos pitkäaikaisen ja kohtalaisen tiukan Pevisan, Eeva Lehtonen kertoo. Yleisin lonkkatulos on C ja kyynärtulos 0.
Lehtonen kantaa huolta ataksiasta eli pikkuaivojen rappeumasairaudesta, johon onneksi on käytössä geenitesti. Testi löytyy myös amstaffeilla esiintyvän DVL-2-geenivirheen ilmenemiseen.
Susanna Berghälliä huolestuttavat sairaudet, joita ei voi ehkäistä Pevisan avulla, kuten autoimmuunisairaudet, allergiat, yliherkkyydet, iho-ongelmat ja yleinen vastustuskyvyn heikkeneminen.
– Myös syövät, sydänviat ja selkävaivat ovat ikävän yleisiä. Mutta mikäli terveys säilyy, voi vielä yli kymmenenvuotias amstaffi olla elämänsä kunnossa, hän lisää.
Oona Reposta huolettavat erityisesti amstaffien polvien ristisideongelmat. Ristisideoperoitua koiraa ei saisi käyttää jalostukseen.
Kaisa Gold lisää listaan epilepsian, jota esiintyy tietyissä linjoissa ja josta tulisi puhua enemmän.
– Lisääntymisasiat ovat hyvällä tolalla. Astutukset sujuvat, pentueet ovat suuria, synnytykset pääosin helppoja ja nartut hyviä emoja.
Ahneet ahmatit
Oona Reponen kertoo, että amstaffit ovat hyvin ahneita. – Eräänä kesäiltana päätin tarjota Ninja-amstaffilleni maistiaisen tikkujäätelöstäni. Lipaisun sijaan se päättikin hotkaista koko jäätelön tikkuineen päivineen. Päivystysreissuhan siitä tuli. Onneksi tikku saatiin pois ennen kuin se ehti suolistoon saakka, hän muistelee.
Eeva Lehtonen oli Hugo-amstaffinsa kanssa tottelevaisuuskokeessa, ja liikkeenä oli luoksetulo. Koira lähestyi vauhdilla, ja täysi kymppi siinteli jo silmissä.
– Koira paahtoikin täysillä ohitseni, ja suoraan buffettiteltalle kerjäämään sämpylää. Silloin hävetti, mutta nyt jo naurattaa.
Juttu on alun perin julkaistu Koiramme-lehdessä heinäkuussa 2024.
