Leijona sisäisesti ja ulkoisesti

Löwcheniä eli pientäleijonakoiraa pidetään yhtenä vanhimmista seurakoiraroduista ja bichon-rotuisten koirien kantamuotona.

– Löwchenissä yhdistyvät rakkimainen niukkuuteen tottunut torikoira sekä hovinaisten yltäkylläisyydessä elävä lellikki. Molemmat roolinsa se on aikojen saatossa hoitanut luontevasti, ja ne näkyvät rodussa edelleen, kertoo 34 vuotta löwcheneiden keskellä viihtynyt Outi Lindroos.
Hän on ollut mukana 75 leijonapentueen kasvatuksessa yhteistyössä kennel Chic Choix’n kanssa.

– Ei kannata antaa fiinin ulkomuodon hämätä.

Taideloistosta perikatoon

Leijonaleikattuja koiria on esiintynyt jo hyvin varhaisessa eurooppalaisessa taiteessa. Esimerkiksi Amiens’n katedraalissa on kaksi kiveen hakattua kohokuvaa löwchenistä 1200-luvulta. 1400-luvulla rotu esiintyi seinävaatteissa ja 1600-luvulla se ikuistettiin moniin maalauksiin. Tunnetuin leijonamaalari lienee Francisco de Goya.

Rodun tunnistettava ulkonäkö vakiintui siis jo varhain, ja monet taideteosten koirat olisivat rakenteensa puolesta kelvollisia nykypäivän näyttelykehään.

Löwchenin tuhoksi koituivat vallankumoukset ja muut aatelistoon kohdistuneet kansannousut. Hovinaisten lemmikit muistuttivat luokkaeroista, joten myös niille kävi kehnosti. Kuohunnan päätyttyä löwchenkanta jatkoi kutistumistaan, sillä tavallisella kansalla ei ollut mahdollisuuksia pitää vain seurakoirakäyttöön tarkoitettuja ”hyödyttömiä” rotuja, ja yläluokan kiinnostuskin suuntautui toisiin rotuihin.

Kun ensimmäinen maailmansota alkoi, löwchen oli rotuna lähes menetetty.

Toisen maailmansodan jälkeen belgialainen Madame Bennert aloitti rodun elvytystyöt. Hän keräili kaduilta kaikki vähänkin löwcheniä muistuttaneet irtokoirat ja alkoi risteyttää niitä muutamaan puhdasrotuiseen. Näistä koirista polveutuvat kaikki nykyleijonat.

Vuonna 1969 Guinnessin ennätysten kirja mainitsi löwchenin maailman harvinaisimmaksi koiraroduksi. Rotu on edelleen hyvin harvinainen, mutta ei enää sukupuuton partaalla.Y

Ulkomuoto jakaa mielipiteitä

Ensimmäiset löwchenit tulivat Suomeen 1970-luvun alkupuolella Englannista, kertoo 17 pentuetta kasvattanut Sanna Adler, kennel Royalgambler.

– Ensimmäinen tuonti oli uros Cluneen Baron Maximillian, jonka toi Leena Hällfors. Pian sen jälkeen koiria tuli myös muista maista, ja kasvatustyö lähti käyntiin.

1990-luvun koirabuumi nosti myös leijonien rekisteröintilukemia, ja 2000-luvulla se sai enemmän näkyvyyttä. Vuoden 2009 Näyttelykoirakilpailun voitti Chic Choix Markey Lifar, joka nosti rotua koiraharrastajien tietoisuuteen.

Tästä huolimatta rekisteröintimäärät ovat kautta aikojen pysytelleet tiukasti alle sadassa vuosittain. Viime vuonna Suomessa rekisteröitiin 27 löwcheniä.

– Rodun tavaramerkki, leijonaleikkaus, jakaa vahvasti mielipiteitä. Rodulla on oma vankka ihailijakuntansa, mutta suursuosikiksi siitä tuskin on. Kasvattaminen ei ole pienen geenipoolin vuoksi kovin helppoa, ja pentuja syntyy niin harvoin, että pennun odottaminen voi olla monelle ostajaehdokkaalle liikaa, Sanna Adler pohtii.

”Rodun tavaramerkki, leijonaleikkaus, jakaa mielipiteitä.”

SANNA ADLER

Hänen mukaansa kannan pienuuden vuoksi kasvattajien on panostettava yhteistyöhön, ja he myös arvostavat toistensa jalostustyötä.

– Yhdistyksemme on pieni mutta aktiivinen. Vuosittain järjestettävä Club Show on hyvän mielen tapahtuma, joka kerää harrastajat ja kasvattajat yhteen. Tuomarina on usein ulkomainen leijonaharrastaja tai -kasvattaja.

Outi Lindroosin mielestä suomalaisten leijonien ulkomuodollinen taso on korkea, ja se on muuttunut vuosien saatossa paljon. Turkit ovat runsastuneet ja niitä hoidetaan enemmän.

Rajat kuntoon

Sanna Adler suosittelee löwcheniä sellaiselle, joka viehättyy paitsi rodun ulkonäöstä, myös sen kekseliäästä ja energisestä luonteesta. Söpön lelukoiramaisen pennun sisällä asuu täpäkkä ja sääntöjä kyseenalaistava koira, joka vaatii ehdottomasti rajoja. Jos silmä välttää, löwchen on jo pöydällä tyhjentämässä aamupalatarjoilua.

– Asumismuodolla ei ole merkitystä, kunhan koiralle on tarjolla riittävästi ulkoilua ja tekemistä, hän lisää.

Myös Outi Lindroos muistuttaa aktivoinnin merkityksestä, eikä suosittele rotua pelkäksi sohvan koristeeksi.

– Eikä liian kiltille ihmiselle. Jos jämäkkyyttä puuttuu, löwchen osaa kyllä käyttää tilaisuuden hyödykseen.

Hänen mukaansa löwchenin kouluttaminen voi olla välillä todellista leijonankesytystä.

– Rotu ei ole erityisen miellyttämisenhaluinen, mutta missään nimessä se ei ole tyhmäkään. Se oppii nopeasti erityisesti asiat, jotka ovat sille itselleen hyödyksi. Liiat toistot koulutuksessa saattavat johtaa vain turhautumiseen. Löwchen todella osaa haastaa omistajaansa.

Tulisuutta ja läheisyyttä

Kasvattajien mukaan luonteissa on suuria eroja. Löwchen voi olla herkkä, arka, jääräpäinen, hyvin dominoiva tai ystävällinen. Tavoitteena on silti iloinen seurakoira.

– Luonne on pehmentynyt vuosikymmenten aikana. Nykyleijonat ovat sosiaalisempia, helpompia ja kiltimpiä kuin aikaisemmin, Outi Lindroos kertoo.

– Tulisuutta löytyy silti edelleen. Moni löwchen jahtaa tilaisuuden tullen autoja ja pyöriä, ja haluaa saada kärhämissä aina viimeisen sanan. Rodussa on myös mustasukkaisuutta, ja esimerkiksi ruoka on pyhä asia, johon eivät muut koske, hän lisää.

Harrastajien mukaan löwchen nauttii huomiosta ja läheisyydestä.

Brownhear-kennelnimellä leijonia kasvattava Saila Hauta-aho kertoo, että pienileijonakoira nukkuu mielellään lähellä omistajaansa ja seurailee tarkasti tämän eleitä ja liikkeitä.

– Mikäli toivoo koiraltaan itsenäisyyttä, löwchen ei ole ykkösvalinta. Se on omistajaansa kiintyvä seurakoira, joka ei halua olla pitkiä aikoja yksin.

Rodun laumakäytös vaihtelee. Hauta-aholla on kuuden aikuisen löwchenin sekalauma, jossa on lisäksi kasvamassa kaksi pentua. Isossa laumassa nartut tulevat hyvin toimeen keskenään, mutta kahdesta uroksesta nuorempi on vielä ajoittain haastava dominoivan luonteensa vuoksi.

”Mikäli toivoo koiraltaan itsenäisyyttä, löwchen ei ole ykkösvalinta.”

SAILA HAUTA-AHO

– Se testailee rajojaan ja aiheuttaa välillä päänvaivaa laumassa, vaikka on muuten luonteeltaan kiltti. Alle kolmevuotiaat leijonat eivät välttämättä ole laumakoirina helpoimpia, hän pohtii.

Sanna Adlerin neljän löwchenin laumassa vallitsee sopusointu, joka ei järky edes hoitokoirien vierailuista.

Yksilöllistä harrastamista

Suurin osa löwchenharrastajista käy näyttelyissä, joten se on ylivoimaisesti suosituin harrastus.

– Mielestäni rodussa olisi paljon potentiaalia kisakentille. Esimerkiksi vauhtia ja hyppykapasiteettia riittää mainiosti agilityyn. Muutama kasvattini on käynyt jäljestämässä, joten rotu on toimiva siihenkin puuhaan, Sanna Adler kertoo.

Viime vuonna kaksi löwcheniä kilpaili agilityssä ja rallytokossa kisasi kolme. Yksi löwchen kävi tottelevaisuuskokeissa sekä käyttäytymiskokeessa.

– Löwchenin kanssa voi harrastaa monipuolisesti, mutta kokonaan toinen asia on, kiinnostaako omistajan valitsema laji koiraa, Saila Hauta-aho toteaa.

– Esimerkiksi minun Pörri-leijonani sekä sen poika tykkäävät agilitysta, mutta Pörrin tytär ei. Pentua ei voi luvata harrastuskoiraksi johonkin tiettyyn lajiin, sillä harrastuneisuus on hyvin yksilökohtaista.

Säännöllisyys on valttia

Pienileijonakoira on katukuvassa harvinainen eivätkä ihmiset yleensä tunnista rotua.

– Eivät välttämättä edes näyttelyssä. Esimerkiksi Baltian maissa näyttelyissä ihmiset kerääntyvät ottamaan kuvia erikoisesta ja harvinaisesta rodusta, Outi Lindroos kertoo.

Rotumääritelmä kuvaa löwcheniä pieneksi mutta vankkarakenteiseksi, hyväluustoiseksi ja sopusuhtaiseksi koiraksi, joka liikkuu ylväästi ja päättäväisesti. Oman erityisleimansa rodulle antavat pitkä ja silkkinen turkki sekä leijonaleikkaus.

Vaikka ulkopuolisen silmään löwchenin turkki näyttää vaikeahoitoiselta, kasvattajat ovat eri mieltä.

– Turkki ei ole vaativa, mutta se tarvitsee säännöllisyyttä. Pesen ja föönaan koirani viikoittain. Tällöin turkki pysyy siistinä ja takuttomana, Sanna Adler kertoo.

– Takaosa ajellaan lyhyeksi ja jalkoihin jätetään mansetit eli koristekarvat. Näyttelykauden ulkopuolella trimmaan koirani kahden viikon välein.

Adlerin mukaan turkki on työläin, kun nuori koira vaihtaa pentukarvansa aikuisen turkkiin. Silloin takkuuntumisen estäminen vaatii enemmän huomiota.

Kun näyttelykehät eivät enää kutsu, monet päätyvät leikkaamaan turkin kokonaan lyhyeksi. Se helpottaa arkea, mutta vähentää rodun omaleimaisuutta.

Huolena kapea geenipooli

Tällä hetkellä löwchen ei ole mukana Suomen Kennelliiton perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma Pevisassa.

– Asia on kuitenkin työn alla, Sanna Adler aloittaa.

– Kasvattajat tutkivat jalostuskoiriltaan vähintään silmät ja polvet. Pidän rotua perusterveenä, eikä eläinlääkärissä ole tarvetta ravata. Rotu on myös pitkäikäinen. Harrastuskentillä käy hyvinkin iäkkäitä leijonia, joista ikä ei näy.

Rodun terveystilanteessa häntä huolettavat erityisesti koirien takaosat.

– Toivoisin, että leijonilla säilyisi riittävästi kulmautuneet takaosat. Ne takaavat vaivattomat liikkeet ja suojaavat polvia rasitusvammoilta.

Outi Lindroosin mukaan erityisesti PRA- sekä polviluksaatiotilanteeseen tulee kiinnittää huomiota. Myös sydänvikaa esiintyy jonkin verran.

Saila Hauta-aho mainitsee rodussa esiintyvän myös purentavikaa ja hammaspuutoksia sekä lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Kasvattajat jakavat myös yhteisen huolen kapeasta geenipoolista. Nykykoirat ovat enemmän tai vähemmän sukua keskenään.

Pentujen hoito sujuu yleensä esimerkillisesti. Hauta-aho astutti lähes samaan aikaan Pörri-emon ja sen Täbä-tyttären. Pennut syntyivät samalla viikolla, ja pian emot imettivät ja hoitivat kuuden pennun katrasta vuoroissa.

– Kun Täbä nukkui, Pörri imetti pennut, ja sitten hoitovuoro vaihtui ja Pörri pääsi nukkumaan. Todella viisaita koiria! Äidin ja tyttären tiimityötä parhaillaan.