Islanninlammaskoira on pitkäikäinen ja perusterve koirarotu, joka on jäänyt vielä melko tuntemattomaksi suomalaisille. Turkkimalli voi olla pitkä tai lyhyt ja värikirjo on laaja. Rotu sopii ulkoilijoille ja sen kanssa voi myös harrastaa monipuolisesti. Haukkuherkkyys saattaa häiritä naapurisopua kerrostalossa.
Pystykorvien ja alkukantaisten rotujen viitosryhmään kuuluva islanninlammaskoira pohjautuu ikivanhaan skandinaaviseen pystykorvatyyppiin. Viikingit toivat sen Islantiin 800-luvun lopulla ja rotu sai kehittyä eristyksissä ilman muiden rotujen vaikutusta.
Islantilaiset käyttivät koiria lähinnä lampaiden ja hevosten paimentamiseen. Koirien tuli väsymättä etsiä vuorten ja laavakenttien keskelle hajaantuneita lampaita ja koota niitä yhteen. Rotua käytettiin myös vahtikoirana pihoilla. Ne ilmoittivat tulijoista ja ajoivat haukullaan pois lintuja, jotka kärkkyivät kuivumassa olevia kaloja.
Geenipohja vakaaksi
Ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin 1800-luvun lopulla, mutta varsinainen kasvatustyö alkoi vasta 1950-luvulla, kun englantilainen Mark Watson kiinnostui rodusta. Ekinokokkoosi, penikkatauti ja vieraiden rotujen vaikutukset olivat verottaneet puhdasta kantaa, mutta Watsonin innoittamana islantilaiset kiinnostuivat oman rotunsa tukemisesta ja pian se hyväksyttiin FCI:ssä.
Rodun islantilainen uranuurtaja on Sigríður Pétursdóttir. Hän kasvatti rotua yli 30 vuoden ajan ja hänen frá Ólafvöllum -koiriaan löytyy lähes jokaisen islanninlammaskoiran taustalta.
Islanninlammaskoirien kapeaa jalostuspohjaa laajentamaan perustettiin 90-luvulla ISIC (Icelandic Sheepdog International Co-operation). Toiminnan tarkoituksena on lisätä kansainvälistä jalostuksellista yhteistyötä ja jakaa tietoa. Työ on tuottanut tulosta ja sukusiitosprosentit on saatu laskusuuntaan. Islannin johdolla on myös koottu tietokantaa rekisteröidyistä koirista.
Maailman islanninlammaskoirat on järjestetty eri linjoiksi 36:n kantakoiran mukaan. Yleisin linja on A ja linjan harvinaisuus lisääntyy kirjain kirjaimelta. Suomeen on tuotu kaikkia linjoja ja rodun geenipohja on meillä varsin hyvä.
Islanninlammaskoiran arvostus on nousussa ja vuonna 2016 se sai Islannissa oman kansallisen juhlapäivänsä. 18.7. vietetään Dagur íslenska fjárhundsinsia ja kunnioitetaan rotua ja Mark Watsonin työtä.
Haukku pitää suosion loitolla
Suomen Kennelklubin ensimmäisessä koiranäyttelyssä Helsingissä vuonna 1891 ensimmäisen palkinnon sai islanninlammaskoira Blanka. Varsinainen leviäminen Islannin ulkopuolelle alkoi kuitenkin vasta 1970-luvulla Norjan kautta.
Ensimmäisen Suomeen rekisteröidyn islantilaisen toi maahamme Riitta Lumiluoto (kennel Tunturiketun), joka on kasvattanut islantilaisia nyt kolmekymmentä vuotta. Hän päätyi rodun pariin omistettuaan aluksi lapinkoiran.
– Halusin vilkkaamman ja miellyttämisenhaluisemman harrastuskoiran. Paimenpystykorvatyyppi oli tuttu ja omaksi sopiva. Tutustuin islanninlammaskoiriin Ruotsissa ja Tanskassa, sillä rotua ei silloin vielä ollut Suomessa. Toin ensimmäisen islantilaisen Tanskasta Westmannas-kennelistä vuonna 1989. Hieman sen jälkeen Agneta Nyman toi Ruotsista nartun. Näiden narttujen pentueet olivat Suomen ensimmäiset vuosina 1992 ja 1993.
Islanninlammaskoirien rotujärjestö on Suomen Seurakoirayhdistys. Rodulla on myös harrastajien yhdistys, vuonna 1994 perustettu Islanninkoirat ry.
Viime vuosituhannen loppuun saakka rekisteröintimäärät olivat varsin pieniä. 2000-luvulla rotu alkoi saada enemmän suosiota ja rekisteröinnit lähtivät maltilliseen nousuun. Viime vuonna tehtiin rekisteröintiennätys, kun määrä ylitti ensimmäistä kertaa sadan koiran rajapyykin, 103.
– Rotu tuskin nousee suursuosikiksi. Esimerkiksi haukkuherkkyys pitää siitä huolen, Lumiluoto pohtii.
Samaa mieltä on 42 pentuetta kasvattanut Tiina Kankkunen, kennel Aitiorannan.
– Rotu osaa olla äänekäs eikä sen vuoksi sovellu pidettäväksi ihan kaikkialla. Se on myös monille turhan vilkas ja sosiaalinen, mikä saattaa ilmetä eroahdistuksena, hän sanoo.
Hyviä koiria ja yhteishenkeä
Kankkunen pitää rodun tasoa kirjavana, sillä jalostuksessa on haluttu pitää mukana lähes kaikki mahdolliset luonteet, suvut ja ulkonäöt, kunhan vain terveys on kunnossa ja luonne riittävän tyypillinen. Kasvattajat ovat tehneet yhteistyötä esimerkiksi tuontikoirien ja pakastesperman parissa, ja yhteishenki on enimmäkseen hyvä.
– Näyttelyssä kaikki seurustelevat keskenään, tulokkaat otetaan juttuihin mukaan ja tunnelma yritetään pitää kivana kaikille. Ketään ei silti pakoteta mukaan, hän lisää.
26 pentuetta kasvattanut Merja Korhonen (kennel Punapihlajan) kertoo, että rodussa on useita erinomaisesti näyttelyissä menestyneitä koiria, mutta näyttelyissä käyminen ei yleensä ole pääharrastus.
– Nykyisin tuomarit jo osaavat poimia rodun toisten joukosta ryhmäkehässä. Erillistä näyttelylinjaa ei ole, mutta varmemmin kehissä menestyvät pitkäkarvaiset vaaleat tai punasävyiset koirat valkein merkein. Erikoisnäyttelymme on suuri tapahtuma, jonne tullaan paitsi kehään, myös tapaamaan tuttuja ja tutustumaan toisiin koiriin ja omistajiin, Korhonen sanoo.
Riitta Lumiluoto pitää rodun ulkomuodollista ja populaatiogeneettistä tasoa hyvänä. – Koiria on tuotu 90-luvulta asti tasaisesti Pohjoismaista ja lisäksi esimerkiksi Saksasta, Hollannista ja Yhdysvalloista.
Ihmisrakkaus on plussa ja miinus
Lumiluodon mukaan pentuja kyselevät eniten retkeilijät ja innokkaat ulkoilijat.
Tiina Kankkunen lisää, että islantilainen on ensisijaisesti seurakoira, joten enimmäkseen pennut lähtevät siihen tarkoitukseen. Kyselijöissä on sinkkuja, lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Yleensä sopivaa harrastusta aletaan etsiä vasta koiran ollessa jo hieman kasvanut. Harva hakee islantilaista juuri johonkin tiettyyn lajiin.
Hänen mukaansa rotu soveltuu ensikoiraksi, muttei liian tosikolle.
– Näillä on taipumusta keksiä omia puuhasteluja, mikäli alkaa tulla tylsää. Rotu on oppivainen, mutta toistoja tarvitaan. Jos eilen ei saanut nousta pöydälle, niin onkohan sääntö voimassa vielä tänään?
Hän voisi myydä pennun kerrostaloon, mutta varoittaa joidenkin yksilöiden haukkuherkkyydestä. Myös eroahdistusta esiintyy, sillä islantilaiset rakastavat ihmisen seuraa eivätkä haluaisi jäädä yksin.
– Rodun suurin plussa ja miinus on ihmisrakkaus, Kankkunen kiteyttää.
Merja Korhosen mukaan haukkuherkkyys vaihtelee. Toiset haukkuvat hyvin herkästi, toiset ovat hiljaisia.
– Ensimmäinen islantilaiseni oli herkkähaukkuinen. Se kyllä oppi käskyn olla haukkumatta, mutta muisti sen vain hetken ja jatkoi taas haukkumista. Kun uusin käskyn, se yleensä vielä haukahti kerran kiellon päälle.
Sosiaalistamista tarvitaan
Tiina Kankkusen mukaan luonteissa on eroa ja samasta pentueesta voi löytyä niin säikky pehmo kuin hyvinkin terhakka yksilö. Pentukyselijöiden kanssa on oltava tarkkana, jotta juuri se sopivin koira löytyy. Epävarmoissa tilanteissa kannattaa ennemmin jättää myymättä kuin koettaa onneaan.
– Välillä on mennyt pieleen. Esimerkiksi yksi kahdeksankuinen narttupentu palautui takaisin, sillä perhe pelkäsi koiraansa. Se kävi päälle, jos ihmiset yrittivät poistua kotoa ja oli ottanut täysin pomon paikan haltuunsa. Perhe ei osannut komentaa koiraansa oikein ja vääränlainen ongelmakoirakouluttaja vielä pahensi tilannetta. Koira alkoi esimerkiksi reagoida todella ärhäkästi kaikkiin suljettuihin oviin ja meni palautuksen jälkeen yhden lasioven läpi. Oikeissa käsissä ongelma olisi varmasti vältetty, Kankkunen pohtii.
Merja Korhosen mukaan suhtautuminen toisiin koiriin vaihtelee. – Yleensä oman lauman kesken suhteet ovat hyvät, mutta vieraiden kanssa ei välttämättä. Toisten koirien kohtaamista tulee harjoitella paljon jo pentuna, hän ohjeistaa.
Riitta Lumiluodolla on neljä narttua. Ne tulevat toimeen porukassa ja ottavat avoimesti vastaan myös vieraat koirat.
– Tilanne ei kuitenkaan aina ole tällainen rodussamme. Urokset ovat hyvin reviiritietoisia eivätkä nartutkaan aina tule toimeen keskenään. Urokset ovat koulutettavuudeltaan suoraviivaisempia.
Vauhtia ja pärinää
– Moni islanninlammaskoira on kuollut tapaturmaisesti, sillä rodulla on taipumusta jahdata autoja, mopoja ja muita kulkupelejä. On tärkeää opettaa pennulle, ettei jahtaaminen ole hyväksyttävää. Myös lintujen ja riistan jahtaamistaipumusta on syytä karsia, Merja Korhonen sanoo.
– Mikään karkailija rotu ei silti ole. Se on seurallinen ja pysyy helposti mukana esimerkiksi maastossa kuljettaessa, hän lisää.
Korhosen pojat opettivat Fenja-koiran skootterin kyytiin. Fenja istui maisemia katsellen jalkojen juuressa kilometrien taittuessa. Se nautti myös moottorikelkkakyydeistä.
Tiina Kankkunen vahvistaa islantilaisten kiintymyksen moottorilaitteisiin. Esimerkiksi autoilu on suosittua ja kun auton oven avaa, ei voi koskaan tietää, moniko koira änkeää vauhdilla kyytiin. Esimerkiksi koiratapaamisissa joutuu kiskomaan muiden koiria pois autosta, sillä kaikki haluavat aina kyytiin ja lähtisivät kenen tahansa mukaan.
– Etenkin ensimmäinen urokseni rakasti moottoreiden pärinää. Jos se ei päässyt minkään laitteen kyytiin, se raahaili ruohonleikkuria pitkin pihaa hurjasti äristen. Talvisin se jahtasi moottorikelkkaa, ja jos kelkka ei ollut käynnissä, se istui sen päällä odottaen laitteen käynnistymistä.
Paimennus nousussa, motivaatio kohdallaan
Islanninlammaskoirilla harrastetaan melko monipuolisesti.
– Paimennus on noussut suosioon. Myös rallytokossa on mukavasti harrastajia. Agility on kestosuosikki, vaikkei se aina kisaamisinnossa näykään. Muutama koirakko kisaa myös tokossa, koiratanssissa ja noseworkissa. Islanninlammaskoiralla on oikeus osallistua palveluskoiralajeihin, mutta oikeutta ei liiemmin käytetä, Tiina Kankkunen sanoo.
Riitta Lumiluodon mukaan paimennus on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana vahvemmin lajivalikoimaan. Rotu on yhtenäinen eikä erillistä työlinjaa ole. Muotovalion titteliin vaadittava luonnetesti, MH-kuvaus, koulutustunnus tokosta tai tulos käyttäytymiskokeesta poistuvat vuoden 2023 alussa.
Heidi Slögs omistaa useita islanninlammaskoiria ja kisakokemusta on kertynyt monista lajeista. Esimerkiksi rallytokovalioita löytyy jo kahdesta sukupolvesta. Hänen mukaansa on rodun vahvuus, että sama koira voi olla sekä hyvä harrastuskoira että muotovalio.
– Islikset kestävät hyvin toistoja treenatessa. Pyrin silti pitämään treenit sen verran lyhyinä, etteivät koirat ehdi väsähtää. Rotu on nopea oppimaan, muttei kuitenkaan niin nopea, että se ehtisi oppia kaikkea väärää. Tästä on hyötyä, mikäli ohjaaja ei ole aivan pro ja palkkailee koiraa hieman väärään aikaan.
– Rotu on enemmänkin varma kuin nopea suorittaja. Etenkin rauhalliset yksilöt kyllä tekevät mitä vaaditaan, mutta ne eivät ole kovin näyttäviä suorituksissaan. Vähän harmittaa, kun joissakin lajeissa haetaan näyttävyyttä, ja tasaiseen tahtiin tekemisestä huomautetaan. Monesta isliksestä kyllä vauhtia ja menoa löytyy, mutta eivät nämä mitään bordercollieita silti ole, Slögs pohtii.
Hänen mukaansa rotu on helposti motivoitavissa. Namit toimivat, samoin lelut.
– Islikset ovat myös ovelia. Luulin koirieni kunnioittavan koiraporttia, mutta myöhemmin selvisi, että imuroidessani ne ryömivät sen ali kielletylle alueelle, sillä silloin en kuule niiden puuhia. Samoin mennessäni suihkuun ne odottivat, kunnes kuulivat veden alkavan valua. Sitten ne ylittivät kissojen hiekkalaatikkoa suojanneet verkot ja menivät tutkimaan laatikkoja.
Lyhyt- tai pitkäkarvainen värikirjo
Islanninlammaskoira on hieman keskikokoa pienempi kiertyvähäntäinen paimenpystykorva. Rungon pituus on säkäkorkeutta suurempi. Uroksen ihannesäkäkorkeus on 46 senttiä, nartun 42.
– Islanninlammaskoirat ovat kuin lauma sekarotuisia, on kaikenlaista ulkonäköä ja kokoa, kaikki silti rodunomaisia. Esimerkiksi näyttelykehässä vaihtelu voi olla todella suurta, kun on sekaisin pitkää ja lyhyttä karvaa ja monenlaisia värityksiä. Näin ollen rotua ei helposti tunnisteta katukuvassa. Veikattu on esimerkiksi karjalankarhukoiraa, bordercollieta, lapinkoiraa, suomen- ja pohjanpystykorvaa, akitaa, shelttiä ja novascotiannoutajaa. Lista on pitkä, Tiina Kankkunen kertoo.
Pää on vahva, kuiva ja kolmiomainen. Kallo on hieman kuonoa pitempi. Ilme on ystävällinen, älykäs ja iloinen. Kuono on täyteläinen ja kuononselkä suora. Kirsu on musta tai tummanruskea. Hampaisto on täydellinen ja purenta leikkaava.
Silmät ovat keskikokoiset, mantelinmuotoiset ja tummanruskeat tai turkin väristä riippuen hieman vaaleammat. Korvat ovat pystyt, keskikokoiset, kolmiomaiset, tukevareunaiset ja hieman kärjestään pyöristyneet.
Runko on suorakaiteen muotoinen ja vahva, selkä suora ja lihaksikas. Rintakehä on pitkä ja syvä ja kyljet selvästi kaarevat. Häntä kiinnittyy ylös ja kiertyy selän päälle koskettaen sitä.
Liikkeet kuvastavat notkeutta ja kestävyyttä. Askelissa on hyvä työntö ja ne ovat vaivattomasti maatavoittavat. Takaraajojen kaksoiskannukset ovat hyvin toivottavat. Ne voivat olla myös etujaloissa.
Karvapeite on kaksinkertainen, tiheä ja erittäin säänkestävä. Islanninlammaskoira voi olla joko pitkä- tai lyhytkarvainen.
– Hoito on helppoa. Pelkkä harjaus on riittävä ja etenkin karvanlähdön aikaan. Muta, risut ja muut roskat irtoavat turkista lähes itsestään tai pienellä harjauksella, joten pesua ei vaadita usein. Rotua ei tarvitse trimmata eikä vaatettaa, Kankkunen kertoo.
– Lähes kaikki värit ovat sallittuja, kunhan valkoinen ei ole pääväri. Valkovoittoisiakin kyllä syntyy. Pentueessa voi olla monia eri värejä, mutta tyypillisin on punainen erilaisin valkoisin merkin. Mielestäni mikään väri ei ole muita suositumpi. Pennunostajat ottavat mitä tarjolla sattuu olemaan, hän lisää.
Perusterve ja pitkäikäinen
– Islanninlammaskoira on mukana Pevisassa. Lonkkien raja-arvo on C ja silmätutkimus vaaditaan. Lisäksi liian tiheää pennutusta on rajoitettu ja alle viisivuotiaalta koiralta rekisteröidään vain yhdeksän pentua. Kaikkiaan jälkeläisiä voi olla 18. Pentuekoko on keskimäärin 4-6 ja suurimmaksi osaksi astutukset, synnytykset ja pentujen hoito sujuvat hyvin. Kasvattajalle jää sivustaseuraajan rooli, Kankkunen kertoo.
Vuonna 2017 syntyneistä islanninlammaskoirista on lonkkakuvattu 27 koiraa. A-tuloksen sai 10, B:n 8 ja myös C:n 8. D-tuloksia oli yksi. Kaikki kyynärkuvatut 21 koiraa saivat puhtaat nollan paperit. Silmätutkimuksessa terveiksi todettiin 92 prosenttia tutkituista 25 koirasta.
Kasvattajat pitävät rodun terveystilannetta hyvänä. Esimerkiksi allergiaa ja atopiaa ei esiinny juuri lainkaan. Rotu on pitkäikäinen. Merja Korhosen vanhin kasvatti eli muutamaa viikkoa vaille 19-vuotiaaksi. 15-vuotias islanninlammaskoira ei ole harvinaisuus.
Ylös, alas ja läpi
Tiina Kankkunen varoittaa rodun taipumuksesta kiipeillä korkealle, tai tulla sieltä alas.
– Mitään ei todellakaan kannata jättää keittiön pöydille tai tasoille, sillä islantilainen hypähtää helposti hakemaan sinne unohtuneet hirvenpaistit ja muut herkut. Myös erilaiset koiratarhat ja aidat on tehty ylitettäviksi.
– Eikä parvekkeen ovea kannata jättää auki. Kerran kesällä tuuletin asuntoa pitämällä toisen kerroksen parvekkeen ovea auki. Lähdin käyttämään yhtä koiraani ulkona ja potkaisin sille palloa. Pian takaani kuului meteliä ja ehdin näkemään, kuinka toinen koirani keikkui parvekkeen kaiteella ja hyppäsi alas. Kiiruhdin tutkimaan vaurioita, mutta koira jatkoi vain innokkaana pallon kimppuun, Kankkunen kertoo.
Heidi Slögsin mukaan rotu on myös melkoinen Houdini.
– Marsa-narttuni oli steriloitu edellisenä päivänä ja jätin sen hetkeksi häkkiin, jotta se ei riehuisi haavaa auki. Kun tulin kotiin, häkki oli tyhjä, häkin ovi edelleen kiinni ja koiran haavaa suojannut verkkopuku roikkui häkin ovessa. En edelleenkään voi käsittää, kuinka koira sai itsensä ulos häkistä suljetun oven läpi. Onneksi haava oli kunnossa ja parani hyvin, Slögs muistelee.
Juttu on alun perin julkaistu Koiramme-lehdessä joulukuussa 2022.
