Pika toi elämään iloa

Kiira Korvesta tuli koiranomistaja tilanteessa, missä koko elämä oli menossa uusiksi. Pikasta löytyi yllättävä tuki omaa identiteettiä rakentaessa.  – Koiran kanssa voi kokea sellaista uskollisuutta, mikä ei ehkä ihmisten kanssa ole mahdollista.

Lähestymistaktiikka on hienovarainen. Ensin kahvipöydän reunalle vaivihkaa ilmestyy tumma kirsu, sitten jo pidemmin kuonoa ja lopulta vaalea pehko, jonka keskeltä tapittavat nappisilmät. Niissä on lempeän painostava katse, eikä viesti jää epäselväksi: Miten niin pöydän tarjoilut eivät kuuluisi myös niille, jotka istuvat lattialla?

Pika-koira ei kerjää vaan ennemminkin se tuntuu testaavan sille vieraampien ihmisten höveliyttä. Välillä se vilkaisee pöydän yli omistajaansa Kiira Korpea kuin hakeakseen vahvistusta tai ohjetta. Kun herkkuja ei heru, se siirtyy, oikaisee pitkäkseen näköyhteyden päähän ja seurailee ensin keskustelua, kunnes nukahtaa. Tuhina ja maiskuttelu muuttuvat pian levolliseksi uneksi.

Pikan luottavainen, rento käytös on pitkän totutuksen ja koulutuksen tulosta. Muuttaessaan Kiiralle syksyllä 2022 se oli vielä osaamaton tavallisen kodin tavoista ja arkirutiineista sekä kaupunkiympäristöstä. Se oli löydetty kadulta ja asusteli sitten koiratarhalla, missä Kiira oli käynyt tapaamassa koiraa, kun se oli ollut arviolta puolivuotias.

– Olin toivonut pentua tai nuorta koiraa, joka tulisi hyvin toimeen ihmisten sekä muiden koirien kanssa, ja joka ei vaikuttaisi kovin traumatisoituneelta tai aralta. Olin koiranomistajana kokematon, ja halusin lemmikin, joka vastaisi osaamistani, Kiira kertoo.

Vuosia kestänyt koirakuume

Koiraa Kiira oli toivonut paljon aiemminkin, lapsuudessaan siskonsa kanssa, mutta silloin äiti oli sanonut tytöille ei. Teini-ikään mennessä arjen tahti muuttui jo sellaiseksi, ettei siinä ollut koiralle tilaa. Kiiran kilpaura taitoluistelijana täytti aikataulut ja vaati täydellistä omistautumista. Hän treenasi, kilpaili, matkusti ja asui välillä vuosia ulkomailla. Samalla vierellä kulkivat opiskelut.

– Oli ihan hyvä, että äiti piti pintansa. Niinä vuosina koiran hoito olisi varmasti jäänyt hänen kontolleen, Kiira sanoo nyt.

Mitalien kyllästämä kilpaura vaihtui taitoluistelun ammattilaisuuteen vuonna 2015. Kolme vuotta myöhemmin Kiira aloitti muun muassa psykologian opinnot New Yorkissa. Hän oli muuttanut sinne Milanosta silloisen aviomiehensä kanssa.

”On vahvistanut itsetuntoani, kun
olen huomannut pärjääväni maailmalla
yksin ison koiran kanssa.”

– Noihin aikoihin aloin tosissani harkita koiran hankintaa. New Yorkissa näkyi valtavasti koiria ja ne vaikuttivat sopeutuvan kaupunkielämään hyvin, vaikka kaupunki oli asettanut koirienpidolle myös rajoituksia, Kiira muistelee.

– Esimerkiksi metrossa koirat saivat kulkea vain kasseissa, mutta omistajat löysivät tapoja venyttää sääntöjä: isoja koiria kannettiin usein Ikea-kasseissa metromatkoilla.

Kiiran ystäväpiirissä moni oli adoptoinut kodittomaksi jääneen koiran lemmikkitarhoilta tai paikallisten eläinsuojeluyhdistysten kautta. Hänestä ajatus tuntui luontevalta. Kiira myös luki koiraroduista, mutta huomasi, ettei hänellä ollut erityistä sidettä mihinkään tiettyyn rotuun.

– Kun sitten muutin takaisin Suomeen, naapurillani oli kodittomana adoptoitu koira. Sain häneltä vinkkejä ja suuntaa oman koiran hankintaan.

Iloa ja hyviä rutiineja

Koira tuli lopulta Kiiran elämään tilanteessa, jota olivat edeltäneet suuret elämänmuutokset. Kiira oli lopullisesti hyvästellyt kilpaurheilun ja rakensi uutta uraa ammattilaisjäillä. Hän oli päättänyt yli kymmenen vuotta kestäneen parisuhteen, lähtenyt avioliitostaan ja muuttanut yksin takaisin Suomeen. Hän opetteli elämään yksin ilman parisuhdetta, päivitti omaa seksuaalisuuttaan ja halusi selvittää, mihin kaikkeen pystyisi luistelun lisäksi. Identiteetti oli myllerryksessä.
Siinä kohdassa vierelle tuli Pika.

– Nykyään ajattelen, että Pikan kohtaaminen oli kuin onni onnettomuudessa. Sen tulo auttoi minua monella eri tavalla. Olin aika synkissä vesissä ja uskon, että omalla tavallaan koira pelasti minut. Näin sanoessaan Kiira ei halua kuulostaa hörhöltä vaan muistuttaa, että henkisen kuormituksen keskellä ihminen voi löytää helpotusta varsin tavallisista käytännönläheisistä asioista: rutiineista, arjen struktuurista ja rytmistä, liikkeelle pakottavista kevyistä velvollisuuksista. Sitä kaikkea Pikan tulosta seurasi.

– Koira toi tervettä maadoittumista ja läsnäoloa, hetkessä elämistä. Kun oli joku, josta huolehtia, en voinut liikaa jäädä vellomaan omiin keloihini, Kiira aloittaa.

– Ja sitten tuli se ilo! En ollut oikein käsittänyt, miten paljon hyvää mieltä koirasuhteeseen liittyy. Muistan ensimmäisen kerran, kun näin Pikan juoksevan täysiä koirapuistossa. Siinä oli vilpitöntä riemua sekä voimaa, ja inspiroiduin sen liikkeestä niin, että minun teki itsekin mieli taas liikkua – vitsit, tuollaisen fiiliksen haluan.

”Lohduttaudun, että koira ei ole
tyhmä enkä minä epäonnistunut
sen omistajana.”

Ja edelleen, neljä vuotta myöhemmin, Kiira nauttii seuratessaan Pikan kulkua ja käytöstä. Tututkin kulmat näyttävät uusilta, kun niitä tarkkailee koiran näkökulmasta.

– Pika on aina utelias ja ottaa elämää vastaan. Se ihmettelee pikkujuttuja ja yksityiskohtia, jotka meiltä ihmisiltä menevät helposti ohi. Sellaisella asenteella tavallisesta kävelylenkistä voi tulla pieni seikkailu.

Mutkaton ja vilpitön suhde

Fyysisen innostuksen lisäksi Kiira sanoo löytäneensä koirasuhteesta henkistä sisältöä. Varauksettoman välittämisen ja luottamuksen kokeminen eläimen kanssa on ollut hänelle merkityksellistä ja rohkaisevaa. Se on myös avannut silmiä ihmissuhteille, uusille sekä vanhoille. Pikan kautta on syntynyt jopa uusia ystävyyssuhteita.

Koirasuhde on mutkaton ja vilpitön, Kiira miettii.

– Se on ollut mielenkiintoinen huomio elämäntilanteessa, missä olen opetellut asettamaan rajoja ja pohtinut, miksi jotkin ihmissuhteet ovat minulle vahingollisia. Olen kokenut koiran kanssa sellaista absoluuttista lojaaliutta ja uskollisuutta, mikä ei ehkä ihmisten kesken ole edes mahdollista. Enkä nyt tarkoita, että koira aina tottelisi kaikessa – ei todellakaan tottele, hän naurahtaa.

– Ennemminkin kyse on emotionaalisesta luottamuksesta: siitä, että koira ei puno juonia selkäni takana tai mieti, miten se voisi hyötyä, ilkeillä tai käyttää valtaansa muihin.

Yhteisiä irtiottoja

Kiira asuu Helsingissä yksin, ja Pikasta on tullut hänelle tärkeä perheenjäsen, arjen kumppani.

– En tahdo inhimillistää koiraa enkä vertaa sitä lapseen, mutta kyllä se johonkin hoivaviettiin minulla osuu. Teen paljon valintoja koiran tarpeet edellä ja välillä on pitänyt skarpata siinä, että en ajattele koiran kärsivän, vaikka minulla on omiakin menoja.

Kun Kiira haluaa keskittyä seuraavaan luovaan projektiinsa, hän ottaa läppärinsä ja jättää Pikan kotiin, mutta muuten koira kulkee mukana lähes kaikkialle. Kaksikko on reissannut yhdessä muun muassa New Yorkiin ja viimeksi talvella Portugaliin.

”Olin jo valmistautunut siihen,
että luovun matkailusta,
jos se ei sopisi koiralleni.”

Kiira sanoo tarvinneensa irtiottoja paitsi luovassa työssä myös rakentaessaan murroksessa ollutta identiteettiään.

– Olin jo valmistautunut siihen, että luovun matkailusta, jos se ei sopisi koiralleni. Mietin pitkään, olenko itsekäs, jos raahaan koiran pitkälle lennolle. Mutta minulla kävi tuuri, sillä Pika on varsin lungi reissaaja ja se selvästi nauttii päästessään tutkimaan uusia paikkoja, Kiira kertoo.

– Se on lähtenyt pitkille lennoille vain, jos perillä on ollut tarkoitus olla pitkään – esimerkiksi Brooklynissa vietimme kolme kuukautta. On vahvistanut itsetuntoani, kun olen huomannut pärjääväni maailmalla yksin ison koiran kanssa.

Matkoilla Kiira on pannut merkille, että koiran kanssa kohteissa tuli liikuttua aiempaa enemmän kävellen. Koira toimi myös luontevana keskustelunavaaja sosiaalisissa tilanteissa.

Ilmiö on tuttu myös kotikulmilta Helsingissä.

– Koirapuistokeskusteluissa parasta on juuri se, että niissä ovat läsnä koirien emännät ja isännät ilman nimiä, ammatteja tai ennakkoluuloja. Se on ollut tosi virkistävää.

Itsepäinen ja älykäs

Pika tuli Suomeen kotimaisen rescuejärjestön kautta. Koiratarhalla Kiiralle arvioitiin, että sen suvuista löytyisi ainakin siperianhuskya. Hän teetti myöhemmin Embark-palvelussa dna-testin ja sai Pikan taustoista selvityksen: esivanhemmissa oli tunnistettu muun muassa husky, länsisiperianlaika sekä keskiaasiankoira.

– Ehkä testi olisi ollut fiksua tehdä heti alussa, sillä silloin olisin helpommin hyväksynyt jotkin Pikan vietit, itsepäisyyden ja energisyyden. Se ei ole ollut ihan helpoin ja kuuliaisin koira. Varsinkin alkuvaiheessa epäilin välillä omaa osaamistani, Kiira hymähtää.

– Kun Pikalla on huikea leikki kesken tai se saa mielestään hyvän vainun, se joskus kieltäytyy tulemasta luokseni, vaikka minulla olisi nakit ja maailman parhaat herkut mukana. Silloin lohduttaudun, että koira ei ole tyhmä enkä minä välttämättä epäonnistunut sen omistajana – jääräpäisyys vain kuuluu sen ominaispiirteisiin.
Sitten Kiira toteaa, että myös erimielisyyksissä koira voi olla helpompi kaveri kuin ihminen.

– Kun väännämme vaikkapa siitä, mihin suuntaan lenkillä jatketaan, kyllä se olen minä, joka lopulta määrää. Pika ei kuitenkaan jää kelaamaan tappioitaan. Pettymys voi kestää viisi sekuntia ja sitten taas mennään ilolla eteenpäin.

Juttu on julkaistu alun perin Koiramme-lehdessä 4/26.