Shetlanninlammaskoira on monipuolinen harrastus- ja perhekoira. Ei siis ole mikään ihme, että rotu keikkuu vuodesta toiseen suosituimpien rotujen listan kärkipäässä.
Lammas- ja karjakoirien ykkösryhmään kuuluva shetlanninlammaskoira polveutuu alkujaan colliesta. Muilta osin tarkka alkuperä on hämärän peitossa, sillä Shetlannin saaren historian aikana siellä on ehtinyt elää ja vierailla monia erityyppisiä koiria, joista monet ovat jättäneet jälkensä sheltin kehityshistoriaan.
1800-luvulla paikalliset maatilat keskittyivät pääasiassa lampaiden kasvatukseen. Sheltit toimivat sitkeinä ja säänkestävinä lammaspaimenina sekä pihavahteina.
Vuonna 1908 perustettu Shetland Collie Club määritti ensimmäiset rotua koskevat kriteerit, ja vuotta myöhemmin perustettiin Scottish Shetland Sheepdog Club. Englannin Kennelklubi hyväksyi rodun vuonna 1915.
Suosionsa huipulla
Suomen ensimmäinen shetlanninlammaskoira tuli Ruotsista vuonna 1951. Sen nimi oli Stormkappans Tallyho ja sen toi Ra-Cebon kennelin Regina Broman.
– Varsinainen kasvatustyö alkoi, kun Irma Niskanen osti vuonna 1957 Englannista astutetun nartun. Irman, sekä 60-luvun puolella aloittaneiden Eila Paksujalan ja Raija Perälän noin viisikymmentä vuotta kestäneellä kasvatustyöllä oli suuri merkitys rodun kehittymiselle Suomessa, kertoo Mistelin-kennelissä kasvanut ja nyt toisen polven shelttikasvattajana toimiva Mirva Korpisalo, kennel Gwenda.
Rotujärjestö Shetlanninlammaskoirat ry perustettiin vuonna 1984.
Vuonna 2024 rekisteröitiin 1041 shetlanninlammaskoiraa ja rotu on Suomen viidenneksi suosituin.
– Vuonna 2000 shelttejä rekisteröitiin puolet vähemmän, eli keikumme suosion huipulla. Suosiota selittävät rodun kätevä koko ja miellyttävä luonne. Suosion kääntöpuolena pidän ulkomuodollisen tason kirjavuutta. Meillä on todella paljon kauniita shelttejä, mutta valitettavan paljon myös niitä, jotka ovat kaukana rotumääritelmästä. Linjajakoa näkyy britti- ja jenkkitaustaisten koirien ulkonäössä ja luonteessa. Jotkut kasvattajat myös keskittyvät painottamaan agilityominaisuuksia jalostustyössään, Korpisalo pohtii.
– Tuonteja oli aiemmin eniten Englannista ja Ruotsista, mutta tällä hetkellä koirat tulevat pääasiassa Virosta, Keski-Euroopasta ja Yhdysvalloista. Vienti on vähäistä, Mirva jatkaa.
Vuodesta 2009 shelttejä kasvattanut Ella Saarenpää (kennel Whirling’s) on samaa mieltä ulkomuodollisen tason vaihtelevuudesta.
– Meillä on upeita yksilöitä, mutta Ruotsi vetää tässä asiassa pitemmän korren. Me voimme kuitenkin laittaa sulan hattuun hyvän terveystutkimustilanteen ja avoimen keskustelukulttuurin vuoksi. Rikkaus piilee siinä, että rodun sisällä on paljon kasvattajia ja yhteistyötä tehdään moneen suuntaan. Kehän laidalla yhteishenki on hyvä ja erimielisyyksistä keskustellaan pääosin rakentavasti.
Äitinsä 80-luvulla saamalla Peltsun-kennelnimellä kasvatustyötä jatkava Kirsi Peltoniemi muistuttaa, että kaikista asioista ei tarvitse aina olla samaa mieltä, mutta sen ei saa antaa vaikuttaa esimerkiksi urosten jalostuskäyttöön.
Haukkujia ja hiljaisia
Sari Hiljanen-Heikkinen (kennel Pikikuonon) tutustui sheltteihin isovanhempiensa Pienenkorven kennelissä, ja kasvatti oman ensimmäisen pentueensa jo 12-vuotiaana, aikuisten avulla ja tuella. Sittemmin pentueita on syntynyt 146. Hän pitää rotua soveltuvana monille ihmisille, moniin elämänvaiheisiin.
– Sheltistä saa mitä parhaimman marjastus- ja kalastuskaverin. Se on pieni, mutta niin kestävä, ettei se mene rikki lastenkaan kanssa rymytessä. Sheltti saattaa olla haukkuherkkä, mutta kerrostalossa asuminen sujuu, jos omistaja on topakka. Liian hemmoteltu omistajan silmäterä saattaa alkaa kärsiä eroahdistuksesta ja haukkuu ja ulisee perään, Hiljanen-Heikkinen muistuttaa.
Myös Ella Saarenpään mielestä sheltti on omistajaansa vahvasti kiintyvä rotu, ja se osaa ottaa hyvin vastaan myös perheen pienimmät.
– Sheltti elää ja hengittää omia ihmisiään. Se haluaa olla koko ajan siellä, missä omistajakin. Kun toin esikoiseni kotiin, koirani olivat suorastaan revetä liitoksistaan, mutta ymmärsivät vauvan pienuuden ja hillitsivät itsensä, vaikka into ja kiinnostus oli valtava. Ne halusivat heti osallistua kaikkeen, mitä uusi vauva-arki toi tullessaan.
– Haukkuherkkyys vaihtelee. Yksi ilmoittaa vain ovikellon, toinen haukkuu irti juostessaan ja joillakin vire vuotaa yli haukkuna. Sitten on niitä, jotka ovat aina hiljaa, ja joiden omistaja säikähtää, jos koira joskus harvoin päästää ääntä, hän kertoo.
Kasvattajien mielestä sheltti sopii mainiosti ensikoiraksi.
– Silti korostan jokaiselle pennun hankkijalle, että shelttikin tarvitsee peruskoulutuksen. Silloin sen kanssa on kiva ja helppo elää jokapäiväistä elämää, Kirsi Peltoniemi sanoo.
Sosiaalistamisella arkuutta vastaan
Mirva Korpisalon mielestä parasta sheltissä on sen seurallinen luonne, mukautuvaisuus, leikkisyys ja kuuliaisuus. Miinuspuolena hän pitää joidenkin yksilöiden arkuutta.
Kirsi Peltoniemen mukaan luonteessa on tapahtunut parannusta aikaisempaan verrattuna. Hän painottaa silti sosiaalistamisen tärkeyttä turhan arkuuden välttämiseksi.
– Pennun tulee saada mahdollisimman paljon uusia kokemuksia. Ota pentu mukaan vaikka kainalossa kaikkialle, jotta se saa rohkeutta erilaisissa ympäristöissä. Menkää vaikka pankkiautomaatille yhdessä, hän kannustaa.
Korpisalo ja Peltoniemi mainitsevat, että vaikka riistaviettiä ei ole, kannattaa ulkoillessa olla tarkkana, sillä shelteillä on karkailutaipumusta.
– Vein kerran shelttini hoitoon ja varoitin päästämästä sitä irti. Se päästettiin silti hieman jaloittelemaan, ja niinhän se otti saman tien jalat alleen. Kolme viikkoa ajelimme näköhavaintojen perässä, mutta tarinalla oli onneksi onnellinen loppu. Uupunut koira antoi kiinni eräälle kesämökkiläiselle, jonka rantaan se oli mennyt juomaan, Korpisalo muistelee.
Peltoniemen koko lauma lähti pihasta, kun portti oli jäänyt auki.
– Lauman rohkein lähti ja loput seitsemän seurasivat perässä. Seuraajat sain huutamalla yksitellen kotiin, mutta rohkein katosi ja ehti jo villiintyä. Lopulta sain sen laihassa kunnossa mutta elossa kotiin, Peltoniemi kertoo.
Shelttien laumakäytös on yleensä hyvää. Sari Hiljanen-Heikkisen laumassa on toistakymmentä koiraa.
– Jos pentu kasvaa osana laumaa alusta saakka, ei ongelmia yleensä synny. Aikuisen koiran sijoittuminen uuteen laumaan sen sijaan ei välttämättä suju yhtä helposti. Mielestäni nartut ovat uroksia riitaisampia.
Monipuolinen harrastuskoira
Shetlanninlammaskoira on yleinen näky monilla kisa-areenoilla. Ylivoimaisesti suosituin laji on agility, jossa rodulla on napattu lukuisia mestaruuksia. Toiseksi suosituin laji on rallytoko ja kolmantena nosework.
– Sheltin koulutettavuus on todella hyvä. Jos joku asia ei sheltin kanssa suju, on vika yleensä aina hihnan toisessa päässä. Mikäli omistajalla on koulutustaitoja hallussaan, ei monia toistoja tarvitse tehdä, Ella Saarenpää kertoo.
– Mielestäni sheltti on parhaimmillaan agilityssä ja näyttelykehissä, ja hyvä sheltti sujahtaa mainiosti kumpaankin. Monipuolisuudesta kertoo se, että rotujärjestön harrastepalkintoja jaetaan peräti yhdeksässä lajissa. Olen myös kuullut sheltistä, joka seisoi lintuja, ja yhden sheltin kanssa olen kokeillut jäljestystä. Lisäksi shelttejä on mukana kaveri- ja avustajakoiratoiminnassa. Muotovalion arvoon ei tarvita käyttötulosta, hän jatkaa.
Sheltti on alkujaan paimenkoira, ja näitä taipumuksia on edelleen olemassa. Vuosittain muutamia shelttejä käy paimennuskokeissa.
Helppo turkkirotu
Rotumääritelmä kuvaa shetlanninlammaskoiraa pieneksi, pitkäkarvaiseksi ja erittäin kauniiksi paimenkoiraksi, joka ei saa olla kömpelö eikä karkea. Ihanteellisen kokonaisuuden muodostavat tasapainoiset ja sopusuhtaiset ääriviivat, runsas karvapeite ja kaulus sekä kauniinmuotoinen pää suloisella ilmeellä. Uroksen ihannesäkäkorkeus on 37 senttiä, nartun 35,5.
Pää on hienopiirteinen ja tyylikäs ja se kapenee korvista kirsuun. Kallo on litteä, kohtuullisen leveä korvien välistä, eikä niskakyhmy erotu. Kallon ja kuonon ylälinjat ovat samansuuntaiset. Otsapenger on vähäinen mutta selvästi erottuva. Kirsu on musta. Purenta on leikkaava ja täydellinen hampaisto on erittäin toivottava.
Korvat ovat pienet, tyvestä kohtalaisen leveät, korkealle ja melko lähelle toisiaan kiinnittyneet. Valppaan koiran korvat ovat pystyssä ja niiden kärjet taittuvat eteenpäin. Silmät ovat keskikokoiset, vinoasentoiset ja mantelinmuotoiset.
Selkä on vaakasuora ja lanteen kohdalta sulavasti kaartuva. Häntä kiinnittyy matalalle, kapenee vähitellen ja ulottuu vähintään kintereeseen. Häntä voi nousta liikkeessä hieman, muttei koskaan selkälinjan yläpuolelle. Liikkeet ovat joustavat, vaivattomat, sulavat ja maatavoittavat.
– Sheltti on turkkirotu, mutta helppo sellainen. Turkki vaatii säännöllistä huoltoa, mutta kotikoiralle harjaus parin viikon välein on aivan riittävä. Korvantaukset ja pöksykarvat kannattaa käydä läpi tarkemmin. Turkki rakastaa kosteutta ja harjausta, joten runsaampi hoitokin on vain hyväksi. Tassunpohja- ja korvantauskarvoja voi trimmailla arjen helpottamiseksi, Ella Saarenpää kertoo.
– Näyttelykoirien huolto ei eroa paljon kotikoiran turkinhoidosta. Äärimmäisiä turkkeja, joita ei saisi suosia, saattaa joutua trimmailemaan enemmän, mutta muuten pääsee melko helpolla, hän lisää.
Sallittuja päävärejä ovat soopeli, kolmivärinen ja blue merle. Myös mustavalkoinen ja musta punaruskein merkein hyväksytään. Kahta merleä ei saa yhdistää jalostuksessa.
– Vuoden 2024 alusta Suomessa hyväksyttiin soopelin ja merlen yhdistelmät, joista voi syntyä kaikkia värejä, sekä uutena soopelimerlejä. Soopelimerle ei ole rotumääritelmän mukainen väri, mutta niitä voidaan käyttää jalostuksessa tietyin edellytyksin, Saarenpää kertoo.
Kirsi Peltoniemen mukaan värien suosio vaihtelee, mutta jatkuvan kysynnän kohde ja kestosuosikki on merlenarttu.
– Niitä ei synny joka pentueeseen, ja kasvattajat haluavat pitää ne usein itsellään.
Herkkävatsaisuutta ja tutkimuksia
– Sheltti on Pevisassa silmien, lonkkien ja kyynärpäiden osalta. Kasvattajat tutkivat yleensä myös selkiä ja sydämiä. Polvitutkimus on suositeltu, muttei pakollinen, Sari Hiljanen-Heikkinen kertoo.
Hän on ollut huolissaan rodussa esiintyvistä kinnerongelmista.
– Nyt tiedetään, että kyseessä on perinnöllinen vika. Leikkaus on kallis ja sen jälkeinen kuntoutus vie aikaa. Vaiva voi mahdollisesti myös uusiutua ja ilmetä molemmissa jaloissa. Vaiva tulisi ottaa vakavasti ja välttää kinnervikaa periyttäviä jalostuskoiria.
Ella Saarenpää kantaa huolta sairauksista, joita ei voi testata ja joiden toimintamekanismeja ja perinnöllisyyttä ei vielä tunneta.
– Tällaisia ovat esimerkiksi sappirakon ja oikeastaan koko ruoansulatuselimistön erilaiset häiriöt ja ongelmat. Shelttiä pidetään yleisesti aika herkkävatsaisena rotuna. Rotujärjestö tekee tiivistä yhteistyötä eläinlääkäreiden kanssa, jotta esimerkiksi sappirakon mukoseelen juurisyihin päästäisiin käsiksi. Mitä enemmän tutkimme, sen enemmän tiedämme, mutta samalla joudumme myös sietämään epätäydellisyyttä ja tekemään kompromisseja jalostustyössä.
Saarenpää kehottaa myös kurkistamaan sheltin suuhun aika ajoin. Hammaskivi on yleinen vaiva.
Mirva Korpisalon mukaan synnytykset ja pentujen hoito sujuvat pääasiassa hyvin.
– Ongelmia saattaa syntyä astutustilanteessa, sillä liian moni hyvä uros on haluton astumaan. Olen huomannut, että koiralaumassa kasvaneet urokset ovat hanakampia astumaan kuin ainoana koirana kasvaneet, hän pohtii.
Kirsi Peltoniemen mukaan sheltti on melko pitkäikäinen. 13-vuotias ei ole harvinaisuus, ja eräs hänen kasvattinsa eli yli 18-vuotiaaksi.
Juttu on alun perin julkaistu Koiramme-lehdessä tammikuussa 2025.
